10.5.2017

Tilannekatsaus: motivaatio hukassa

En ole vähään aikaan kirjoittanut blogiin, enkä kyllä liioin marittanutkaan. Järjestelymaraton alkoi tammikuussa, ja nyt eletään toukokuuta. Alussa puhkuin intoa karsia ja järjestää, saada kotini ongelmakohdat ratkaistua ja arjen sujumaan. Mutta sitä mukaa, kun olen marittanut kaikkein pahimpia ongelmakohtia pois, on into laskenut. Motivaatiota on vaikea löytää, kun tuntuu, että ei tässä kodissa ihan NIIN kamalan pielessä asiat olekaan. Vaikka todellisuudessa työsarkaa riittäisi vielä vaikka kuinka.

Kondo sanoo, että koko koti pitää marittaa kerralla. No, eipä ole aikaa eikä intoa sellaiseen. Muutenkin tuntuu että olen melko hakoteillä Kondon oppien suhteen. Ilotarkastuksen tekemisestä ei ole mitään hajua, kun sitä ei vaan saa toimimaan omassa päässä. Ja on vaikea enää löytää selkeitä tavararyhmiä karsimisprosessin alle, kun tärkeimmät ryhmät on jo läpikäyty, ja kaikki muu on epämääräistä sekalaisten tavaroiden kaaosta.

Mutta jotain sentään olen saanut aikaan! Olen vuokrannut taas kirppispöydän, ja jopa saanut tavaraa menemään kaupaksi siellä. Esimerkiksi keittiöstä karsimani sekalaiset käyttöesineet menevät nähtävästi hyvin kaupaksi kirppiksellä. Mukit ja kahvikuppiastiastot sen sijaan eivät kelpaa kenellekään. Ilahduttavasti myös ikivanhoja juhlamekkojani, joita olen säilänyt tyhjänpanttina kaapissani vuosikausia, olen nyt saanut kirppiksellä myytyä. Ihmeen hyvin kelpaavat, vaikka ovat omatekoisia ja todellakin vanhoja. Yksi oli jopa 90-luvulta, ja niinpä vaan sillekin löytyi uusi koti.

Maritusprojekti jatkuu, kunhan saan revittyä jostain innostusta siihen. Pöytäliinat, verhot, lakanat ym. odottavat jo ankaraa karsintaa.

18.4.2017

Vaateähky ja shoppailun vastuullisuus

Vaatteiden shoppaileminen. Sitähän tehdään ihan vaan tarpeeseen, eikö vaan? Pakkohan vaatteita on ostaa, kun ei voi raitilla alastikaan kulkea, ja Pohjois-Suomen sääolosuhteet ovat mitkä ovat. Niin totta kai minun täytyy käydä ostamassa heti siltä seisomalta Henkkamaukalta se ihana pusero, joka osuu näyteikkunassa silmään ohi kävellessäni. Ja olin kävelemässä siellä tietysti vain siksi, koska on tarpeen tehdä pakollisia hankintoja, eikö vaan? En ainakaan huvin vuoksi, en tietenkään.

Minuun kolahti ankarasti Ilana Aallon toteamus, että useimmat ihmiset eivät tunnusta ostavansa huvin vuoksi, muuhun kuin tarpeeseen (teoksessa Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan). "On hämmästyttävää, että samaan aikaan kun vaatekaapissa pyörii 281 vaatekappaletta - 6 250 000 asuyhdistelmää! - kukaan ei tunnusta ostaneensa kuin tarpeeseen" (Paikka kaikelle, s. 148.) Niin, täytyy itsekin myöntää, että olen monesti ääneen möläyttänyt väitteen, että ostan vain tarpeeseen. Vaikka todellisuudessa pitäisi rehellisesti myöntää, että ostaminen on kivaa, ja joskus (usein??) tulee ostettua ihan vaan siksi. Aalto myös heittää kirjassaan esimerkin siitä, kuinka monenlaiset kengät täytyy ostaa siksi, että niin monille eri tyyppisille kengille on tarvetta. "On keksittävissä loputon määrä tilanteita, joissa 'tarvitaan' erilaisia perustarpeen ylittäviä kenkiä" (Paikka kaikelle, s. 150). Tunnistin tästä tarpeiden keksimisestä itseni, kun kuljen kaupassa ihan vaan katselemassa. Kun näen jotain kiinnostavaa, saatan keksiä perustelun sille, miksi ihan ehdottomasti tarvitsen kyseisen esineen. Ja koska tarvitsen, niin ostan, ihan vaan tarpeeseen tietysti. Vaikka ennen kyseisen esineen näkemistä en ollut tullut ajatelleeksi, että sellaisen tarvitsisin, ja olin pärjännyt hienosti ilmankin.

Mutta tähän melkoisen älyttömään kuluttajakäyttäytymiseen on tullut muutos sen jälkeen, kun olen alkanut marittaa kotiani, ja kun olen lukenut tämän Aallon kirjan, joka on paiskannut eräät totuudet omasta käytöksestäni päin naamaani. Edelleenkin lähden aikani kuluksi (ja päästäkseni neljän seinän sisältä, kotiäitiyden keskeltä ihmisten ilmoille) kauppakeskukseen käveleskelemään, mutta minun ei kerta kaikkiaan tee mieli ostaa mitään. Kun katselen kauppojen vaaterekkejä, mieleeni tulee vaan se valtava vaateröykkiö, joka syntyi sänkyni päälle, kun tyhjensin siihen vaatekaappieni sisällön maritusprosessin alussa. Ja ne kymmenet tekstiileillä täyteen ahdetut pussit, jotka kertyivät eteiseeni odottamaan pois vientiä. Ja se ne vaatepaljoudet, joita olen kantanut kahdelle eri kirpputorille myyntiin viime kuukausien aikana. Ja ajatus siitä, että ostanko tosiaan tarpeeseen, vai ainoastaan siksi, että se on kivaa. Kaiken tämän seurauksena shoppailu ei olekaan enää niin kivaa.

Aallon kirjan lukemisen aikaansaamaan ajatusprosessiin tuli lisää vettä myllyyn, kun katsoin dokumentin Minimalism, jossa mm. kuvailtiin shoppailun aiheuttamaa mielihyväryöppyä. Sitä, kuinka uuden auton osto aiheuttaa valtavan ilon ja onnen tunteen, mutta se ei pysy yllä, koska meidät on ohjelmoitu tulemaan tyytymättömiksi. Eli onnen tunteen laannuttua pitää lähteä ostamaan toinen auto. Dokumentin alussa neuropsykologi Rick Hanson ihmettelee, miksi ihmiset tuntuvat kaipaavaan aina vaan enemmän, vaikka elävät yltäkylläisyydessä. Hän arvelee sen olevan jonkinlainen biologiaan perustuva himo, jonka vuoksi olemme koko ajan levottomia ja haluamme lisää. Toimiva vaisto ankarissa olosuhteissa, mutta ei tällaisessa maailmassa missä me elämme, missä kaikki on käden ulottuvilla (ainakin, jos on edes jonkin verran rahaa ostaa muutakin kuin välttämätön). Minä vertaisin tätä länsimaiseen ylipaino-ongelmaan: ihmiselle on luonnollista himoita energiapitoista ruokaa ja syödä sitä enemmän kuin tarpeeksi - oma kroppa viestii koko ajan, että syö syö, tankkaa tankkaa. Hyvin toimiva vaisto, jos elää luonnon armoilla primitiivisesti, mutta aiheuttaa liikakilojen kertymisen tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ruokaa on mielin määrin tarjolla.

Palaan takaisin vaatteisiin, johon tämä shoppailudilemma tuntuu omassa päässäni kulminoituvan. Olen saanut melkoisen ähkyn vaatteiden ostamisen vastuullisuuteen liittyvästä informaatiosta. Inhoan sanaa "pikamuoti". Hätkähdyttää termi "kertakäyttökulttuuri" kun puhutaan vaatteista. Somessa tuli vastaan väite, että Britanniassa yhtä vaatetta käytetään keskimäärin neljä kertaa. Jätteeksi päätyviä käyttökelpoisia - tai kenties pikamuotityyppisen heikon laatunsa vuoksi hetkessä huonoksi kulahteneita - vaatteita kertyy valtavia määriä odottamaan tulevaa käyttötarkoitustaan. Joka on usein polttaminen jätelaitoksessa, kun eivät ne vaatteet kenellekään kelpaa. Kyllähän vaatteita voi paiskoa keräyslaatikoihin ja kiillotella samalla omaa sädekehää siitä, kuinka nyt tuli auttaneeksi köyhiä. Mutta sieltä laatikoistakin suurin osa vaatteista päätyy ilmeisesti jätteeksi. Ja sitten ovat vielä vaatetuotantoon liittyvät eettiset ja ekologiset onglemat. Halvan työvoiman maissa valmistetaan huonoilla palkoilla ja kehnoissa olosuhteissa meille pikamuotia.

Nyt tuntuu siltä, että ehkä en sittenkään halua ostaa sitä halpaketjun näyteikkunassa näkemääni puseroa, jota niin kovasti "tarvitsen".

Olen kehitellyt mielessäni uutta toimintamallia tulevien vaatehankintojeni suhteen. Kirjoitan siitä lisää toisella kertaa.

4.4.2017

Siivousvälineet

Siivousvälineet ovat hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tavaroita ei arvosta. Mitä negatiivisempia tunteita tavaroihin liittyy, sitä rumemmassa epäjärjestyksessä olen niitä pitänyt. En pidä siivoamisesta, ja sen huomaa kyllä tavastani säilyttää siivousrättejä, -harjoja ym: epämääräisenä röykkiönä kodinhoitohuoneen kaapin vetokorissa. Asenteeni on ollut sillä tasolla, että miksi minä laittaisin nämä jotenkin siististi, kun eiväthän ne ole näkyvillä, enkä todellakaan haluaisi tuhlata aikaani jonkun pesurättien viikkaamiseen.

Ennen.

Mutta tuollainen asenne on vaan johtanut siihen, että siivoaminen on ollut vieläkin inhottavampaa. Siivoukseen liittyvä ketutuskäyrä nousee korkealle jo siinä vaiheessa, kun avaan siivouskaapin ja näen tuon röykkiön. Siitä on hankala löytää tarvitsemaansa välinettä, ja kun osa tavaroista hautautuu muiden alle, en pysy enää kärryillä siitä, mitä kaikkia siivousvälineitä edes omistan. Sen vuoksi olen säilyttänyt aivan suotta jo huonoon kuntoon menneitä luutuja ym. Ja tämä kyseinen röykkiö on vaatinut todella paljon tilaa. Se ei edes mahtunut siivouskaappiin, vaan valtasi osan pyykkikaapista. Eli jouduin pyhittämään isot säilytystilat sellaisille tavaroille, joista en edes pidä. Aika nurinkurista kenties?

Siivousrätit jälkeen marittamisen - Ikean Skubb-laatikkoon pystyviikattuna. Vähempikin riittäisi, mutta päätin säilyttää käyttökelpoiset ja kuluttaa ne loppuun (esim. mikrokuituliinat menettävät ajan myötä imutehonsa, jolloin ne joutavat pois. Imutehoa on helppo testata hanan alla.)
Marittamisen ja järjestelemisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kyllä siivousvälineetkin kannattaa säilyttää nätisti, vaikka niitä kuinka inhoaisi. Siivomainen on vähemmän tympeää, kun välineet ovat helposti ulottuvilla ja siivouskaappi näyttää siltä, että homma on hallinnassa. Ja nyt siivousvälineet mahtuvat siivouskaappiin. Ja sinne mahtuu niiden lisäksi vielä paljon muutakin.

Pesuharjojen ym. säilytysonglemiin lähdin etsimään ratkaisua maritushenkisesti pystysäilytyksestä. Päädyin ripustamaan ne siivouskaapin sisäseinään. Pesuaineet olen sijoittanut jo vuosikausia sitten tuollaiseen seinälokerikkoon siivouskaapin sisällä, ja se on osoittautunut todella käteväksi. Seuraava tavoite on vähentää purkkien määrää - luulisi vähempikin riittävän kämpän putsaamiseen!





3.4.2017

Paperit

KonMari lähtee siitä oletuksesta, että kutakuinkin mitään papereita ei tarvitse säilyttää. Samaa sanoo Mira Ahjoniemi teoksessaan Loistava järjestys. Kaunis ajatus, mutta mahtaako se olla noin? Tiedostan sen, että periaatteessa riittää, kun säilyttää esim. koulu- ja työtodistukset sekä esim. verottajan vaatimat verotukseen liittyvät kuitit (6 vuotta). Siitä huolimatta minulla on papereita vieläkin jäljellä muutamien kansioiden verran. En ole niitä vielä varsinaisesti marittanut, mutta tilanne ei ole kovin paha, koska siitä ei ole kauankaan, kun karsin niitä rankalla kädellä. Silloin en tosin tiennyt vielä KonMarista mitään. Jos ne nyt kävisi uudestaan läpi, niistä varmasti lähtisi suurin osa. Jotkut ovat minulle edelleen hieman epäselviä, että pitääkö niitä säilyttää, ja jos pitää, niin miksi (esim. verotuspäätökset, veroilmoitukset ym.) Näiden säilytysajoista yksityishenkilön osalta ei tahdo löytyä mistään tietoa. Yhdistyksille ja yrityksille löytyy kyllä ohjeistusta, kun jaksaa vähän kaivella.

Olen sentään oppinut, että monet paperit joutavat paperinkeräykseen sen ansiosta, että samat asiat löytyvät digitaalisessa muodossa jostakin. Tästä aiheesta oli hyvin tietoa Ahjoniemen kirjassa. Esim. vakuutus- ja pankkiasioihini liittyvät asiakirjat löytyvät verkkopankistani, joten papereita on turha säilyttää.

Papereiden säilytyksestä

Olen todennut käytännössä, että ehdottomasti käytännöllisin - ja parhaiten kurissa pysyvä - tapa säilyttää papereita on (hyvinkin maritushenkisesti) pystysäilytys. Tätä tarkoitusta varten minulla on pahvisia lehtikoteloita. KonMari neuvoo laittamaan ajankohtaisten, keskeneräisten asioiden paperit yhteen koteloon odottamaan toimenpiteitä. Tämä tuntui kätevältä, joten perustin "vaatii toimenpiteitä" -nimisen kotelon. Paperit oleskelevat siellä vain väliaikaisesti, eli ne päätyvät sieltä toimenpiteiden jälkeen todennäköisimmin paperiroskikseen tai lähetettäväksi jonnekin.

Säilytettävät, silppuria odottavat sekä "vaatii toimenpiteitä" -paperit omissa koteloissaan.
Lisäksi tarvitsen säilytettävät-kotelon - mutta se ei ole papereiden loppusijoituspaikka, vaan sellainen, mihin saa helposti laitettua paperin pois käsistä. Jos paperi pitäisi saman tien alkaa rei'ittämään ja sijoittamaan oikealle paikalle mapissa, jää paperi todennäköisemmin lojumaan pöydälle. Siksi tarvitaan tällainen "nakkaa paperisi nyt ensi alkuun tähän" -tyyppinen kotelo. Sitä voi sitten paremmalla ajalla käydä läpi ja laittaa paperit siistimmin mappiin.

Huomasin taannoin paperivarastoja penkoessani, että ongelmia tuottavat esim. sellaiset paperit, joita ei viitsi heittää tuosta vaan paperinkeräykseen. Pidän tärkeänä, että esim. henkilötunnuksia sisältävät paperit hävitetään tietoturvallisesti. Minulla on siihen tarkoitukseen pieni kätevä Lidlistä ostettu paperisilppuri, mutta ei sitä tule kaivettua esille ja laitettua päälle joka kerta, kun sitä sattuisi yksittäiselle paperille tarvitsemaan. Niinpä näitä papereita tahtoo kertyä läjäksi vaan jonnekin. Siispä perustin kaappiin "silppuri"-nimisen paperikotelon, johon näitä papereita voi kerätä, ja sitten vaikkapa pari kertaa vuodessa työntää sen sisällön silppurin läpi.

Paperit eivät ole kaunista katseltavaa, joten haluan ne pois näkvyiltä. Sitä varten minulla on Ikean Expedit (nykynimeltään Kallax) -hyllykkö, jonka kaappiovien taakse mapit kätkeytyvät kätevästi. Koska mappeja ja paperikoteloita on nykyisin aika vähän, ja vähenee koko ajan, on suurin osa kaapeista tämänkin kalusteen kaapeista muussa käytössä tai jopa tyhjillään.


Yrittäjä hukkuu papereihin... vai tarvitseeko niin olla?

Olen yrittäjä, ja työpaikkani on oma kotini. Minulla on siis hyllyssä mappeja, jotka sisältävät niitä yrityksen papereita, mitä laki velvoittaa minua säilyttämään tietyn ajan. Lähinnä kirjanpitoaineistoa. Olen kodin järjestelyyn keskittyneitä some-ryhmiä seuratessani törmännyt muutamia kertoja  siihen, että yrittäjät tuskastelevat pakollisten säilytettävien papereiden kanssa.

Mutta yrittäjäkin voi siirtyä digiaikaan. Vuoden 2016 alussa voimaan tullut uusi kirjanpitolaki mahdollistaa sen, että mitään ei tarvitse säilyttää paperimuodossa. Minä havahduin tähän tosiasiaan vuoden 2017 alussa ja päätin, että tästedes säilytän kirjanpitoa ainoastaan sähköisenä. Hyvästit siis tositekansioille! Aiempina vuosina tilikauden päätteeksi tulostin kaikki tositteet paperille (koska ne ovat lähtökohtaisesti olleet digimuodossa, esim. E-laskut). Nyt teen toisinpäin: ne vähäiset tositteet, mitä vielä kertyy paperimuodossa (kassakuitit), laitan skanneriin, ja sen jälkeen paperiversiot joutavat roskiin. Skannaaminen voi olla liian työlästä sellaiselle yritykselle, jolle paperikuitteja kertyy valtavat määrät, mutta onneksi minun yritykseni ei ole sen tyyppinen.


26.3.2017

Minun komono-marssijärjestykseni

Komono eli sekalaiset on sellainen tavararyhmä, jonka järjestelemistä olen odottanut kauhunsekaisin tuntein. En inhoa kodinhoidossa mitään niin paljon kuin epämääräistä pikkuroinaa, jota kertyy kaikki mahdolliset laatikot ym. täyteen.

Miksihän sitä muuten kertyykin niin paljon - ja iso osa siitä ihan pelkkää roskaa? Luultavasti siksi, että pikkuesineet on liian helppo vaan nakata jonnekin laatikon pohjalle ja siirtää asia pois mielestä. Tavarasta eroon hankkiutuminen vaatii kuitenkin aina pienen ajatustyön läpikäymistä: tarvitsenko minä tätä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa, mihin voisin tätä tarvia, missä tämä kannattaisi säilyttää, saanko edes heittää tätä pois, mikä on oikea tapa kierrättää tämä. (Kondo sanoisi, että riittää, kun kysyt että tuottaako se iloa, mutta minulla on ollut tämän kysymyksen hyödyntämisessä melkoisia vaikeuksia). On paljon helpompaa vaan heittää se tavara jonnekin laatikonpohjalle muiden romujen sekaan, kuin käydä tuo ajatusprosessi läpi. Ja sitten vaan sulkea laatikko - ja jonkun ajan päästä todeta, että kaikki laatikot tursuilevat yli.

Millaisessa marssijärjestyksessä komonoa pitäisi läpikäydä? Kondolla on siihen oma ehdotuksensa, ja netistä löytyy marittajien tekemiä tsekkauslistoja, joissa komono on lajiteltu lukuisiin alaryhmiin. Tällainen määrätyn järjestyksen mukaan eteneminen ei ole sopinut minulle. Sen sijaan olen käynyt sekalaista tavaraa läpi siten että
  1. Otan käsiteltäväksi jonkun tietyn säilytyskalusteen sisällön (koko kaluste tyhjäksi ja tavarat läjään pöydälle). Tämä ei ole KonMarin mukainen toimintamalli.
  2. Kun sieltä läjästä löytyy selkeitä tavararyhmiä (vaikkapa kynät), otan sen ryhmän sivuun omaksi läjäkseen ja kiertelen koko kodin läpi keräten kaikki siihen ryhmään kuuluvat tavarat mukaan läjään. Eli tässä kohdassa mennään KonMari-meiningillä.
  3. Järjestelen jäljelle jääneet tavarat tavararyhmittäin, eli KonMari-tyyliin.
Karsittua ja järjesteltyä.
Tämä menetelmä on osoittautunut mukavan toimivaksi, ja nimenomaan minulle sopivaksi. Kondon suositus siitä, että tavaroita ei käytäisi läpi säilytystila kerrallaan on mielestäni hieman ongelmallinen, koska mielestäni on tärkeää saada säilytyskaluste aivan tyhjäksi järjestelyprosessin aikana. Silloin sen saa pyyhittyä pölyistä eikä sinne jää hautumaan mitään sellaisia pikkutavaroita, jotka niin kovin mielellään sivuuttaisi kokonaan.

Toisinaan on käynyt niin, että jokin tietty komono-ryhmä tulee otettua käsittelyyn siksi, että tarjoutui tilaisuus päästä sen ryhmän tavaroita eroon jollain kätevällä tavalla. Näin kävi esimeriksi valokuvakehysten suhteen. Teatteriryhmä, jossa olen mukana, kaipaili sellaisia rekvisiitaksi esitykseen. Tiesin, että minulta löytyy "muutama" kehys, joita en tarvitse - mutta kun aloin niitä kerätä läjään, niitä olikin melkoisen monta. Joskus nuoruudessa tykkäsin laittaa paljon kuvia seinille värikkäissä kehyksissä. Sieltä niitä on jäänyt säilöön varastoon läjäpäin.


24.3.2017

Pystyviikkaajan Ikea-hankinnat

Ikeasta löytyy mainioita ratkaisuja pystyviikkaajalle. Ostin sieltä Skubb-lokerikkoja ja pikkulaatikoita ja laitoin niillä vaatelipastoni järjestykseen. Lipasto on ollut jo pari kuukautta KonMari-henkisesti vaatteiden pystysäilytysratkaisunani, mutta siinä on vallinnut koko ajan pieni keskeneräisyys. Se on kaivannut jonkinlaisia väliseiniä pitämään rivit ojennuksessa. Yhteen laatikkoon tein silloin pari kuukautta sitten pahvista ja kontaktimuovista väliseinät, mutta ne alkoivat ajan myötä taipuilla ikävästi, joten päätin luopua niistä.

Nämä laatikot sopivat vanhaan lipastonrotiskooni just eikä melkein. Kuinkas sattuikaan näin sopivasti?

Lokerikkokin toimii ihan mukavasti, tosin tavarat vielä vähän etsivät lopullisia paikkojansa.
Ikean kattilankansitelineen hankin jo kauan sitten ja "pystyviikkasin" siihen tarjottimia, kakkulautasia, piirakkavuokia ym. ennen kuin olin KonMarista kuullutkaan. Tässä on taas erinomainen esimerkki siitä, miten pystysäilytyksellä tavarat ovat helpommin ulottuvilla ja tila tulee käytettyä tehokkaammin. Kyseessä on yläkaapin hylly, jossa on korkeussuunnassa paljon tilaa. Aiemmin pinosin nämä astiat hyllylle, jolloin niiden yläpuolelle jäi hukkatilaa, ja pinon pohjimmaista astiaa oli melkoisen vaikea ottaa. Piti kiivetä tuolille, jotta pystyisi nostamaan pinon päällimmäiset astiat pois, ja astiapinoa sylissä pidellen napata se alimmainen haltuun. Ei ollut erityisen turvallista touhua - se koitui pari vuoan kohtaloksi lattialle tippumisen seurauksena. Sitten laitoin ne tällaiseen telineeseen, ja nyt nämä astiat saa kaapista ilman tuolille kiipeilyä ja muiden astioiden siirtelemistä. Ja samalla tuli tilan korkeus hyödynnettyä.


Nyt hankin toisen samanlaisen kattilankansitelineen, tällä kertaa nimenomaan kattilankansille:


17.3.2017

Mistä kaikki alkoi? Kurkistus vuosien taakse

Olen viime aikoina, etenkin Ilana Aallon Paikka kaikelle -teoksen lukemisen jälkeen pohdiskellut monelta kantilta tavarasuhdettani. Aalto mainitsi taannoin blogitekstissään Packing party -konseptin, jossa kodin tavarat pakataan muuttolaatikoihin, joista otetaan tavaraa käyttöön sitä mukaa kun tarvitaan, ja loput poistetaan. Tämän maininnan luettuani mieleeni tuli muuttolaatikkoihin liittyvä muisto 4,5 vuoden takaa. Luulenpa, että tämänhetkinen innostukseni tavaroista eroon pääsemistä kohtaan juontaa juurensa siihen, mitä tuolloin tapahtui.

Silloin siis pakkasin muuttolaatikoita, koska jouduimme muuttamaan talonrakennusprojektin viimeisten kuukausien ajaksi väliaikaiseen asuntoon. Koska se oli todella pieni ja ahdas, ja koska tarvitsimme sitä vain neljä kuukautta, ei minulla ollut tarvetta eikä mahdollisuutta ottaa siellä käyttöön kaikkia tavaroitani. Pakkasin ne muuttolaatikoihin, jotka kategorisoin kolmeen ryhmään: A-laatikoissa oli tavarat, joita uskoin varmasti tarvitsevani väliaikaisasunnossa. B-laatikoissa oli "tarvitsen ehkä" -tavarat, ja C-laatikoissa "en tarvitse". Laatikoita kertyi aivan käsittämätön määrä. Tungin niitä väliaikaisasunnon häkkivaraston täyteen, samoin makuuhuoneen yhden seinän lattiasta kattoon. Kymmeniä laatikkoja.

Tuossa tilanteessa ryhdyin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan tavarapaljouttani. Etenkin B- ja C-laatikoiden suuri määrä mietitytti: jos omistan näin paljon tavaraa, jota en tarvitse neljän kuukauden väliakaisasumisen aikana, niin tarvitsenko näitä koskaan? Mutta siihen aikaan en osannut hankkiutua tavaroista eroon, ellei siihen ollut kyllin painavat perusteet (kuten että tavara oli rikki). Suurin osa tavaroista jäi haltuuni ainostaan siitä syystä että "tämä on käyttökelpoinen" tai "saatan tarvia tätä joskus". Elin tuon laatikkovuoren vankina, koska minulla oli joku järjetön "velvollisuus" säilyttää tavaroita, joita olin tullut hankkineeksi.

Muisto vuosien takaa: muuttolaatikoiden vuori uudessa kodissa (välaikaisasunnosta pois muuton jälkeen).


Niistä pahvilaatikoista alkoi tavaraähkyni. Kun muutin uuteen talooni ja kannoin ne kymmenet laatikot sinne, alkoi tavarapaljous todella ahdistaa. Siitäkin huolimatta, että uudessa kodissa oli paljon neliöitä ja säilytystilaa kaikille niille tavaroille. Ryhdyin pikkuhiljaa hankkiutumaan tavaroista eroon ja huomasin saavani iloa siitä, kun sain jotakin lähtemään jollakin tyydyttävällä tavalla - etenkin silloin, jos sain jotain myytyä. Mutta karsimistaitoni olivat todella alkeellisella tasolla, ja karsimistoimenpiteistä huolimatta en saanut tavarapaljouteen ratkaisua. Uusien tavaroiden kertyminen jatkui edelleen, ja ennen pitkää huomasin, että edes kymmenien lisäneliöiden ja suurten varastotilojen hankkiminen eivät olleet auttaneet mitään. Ne kaikki täyttyivät vuosien mittaan.

11.3.2017

Johtotehtäviä

Päätin ottaa maritettavaksi sellaisen komono-alaryhmän kuin sähköjohdot ja muut pienet "sähköiset" jutut. Ja hirvitys minkälainen kasa niitä kertyi - siitäkin huolimatta, että olemme niitä aika-ajoin karsineet! Mistä niitä oikein kertyy?

Yksi syy on siinä, että olemme tulleet tässä vuosien varrella hankkineeksi jos jonkinmoista sähkölaitetta, mm. viihde-elektroniikkaa, ja uusineeksi tietokoneitamme ja niiden oheislaitteita moneen kertaan. Aina kun hankkii jonkun laitteen, sen mukana tulee monenlaista johdonpätkää. Esim. kun ostin tällä viikolla uuden näytön, sen mukana tuli kolme sellaista johtoa, joita en tarvinut.

Toinen syy on se, että edellisessä kodissamme tarvitsimme paljon mm. jatkojohtoja, nettipiuhoja ym. kun vanhassa asunnossa ei ollut tarpeeksi pistorasioita. Uudessa kodissamme ei ole tarvetta sellaiselle jatkojohtojen määrälle.

Mihinhän näitä kaikkia ylimääräisiä jatkojohtoja kuvittelemme tarvitsevamme?
Mutta varmasti merkittävin syy on se, että aina kun jostakin tähän kotiin kantautuu uusi johdonpätkä, todetaan vaan että tämähän on ihan käyttökelpoinen kapistus, ja laitetaan se johonkin sekalaisten romujen joukkoon. Minkä seurauksena jokaisen epämääräisen säilytyslaatikon pohjalla lojuu vähintään yksi miniUSB -johto. Kun niitä pikkuhiljaa kertyy, ja niille ei ole tiettyä YHTÄ säilytyspaikkaa, ei loppujen lopuksi kenelläkään meillä ole aavistustakaan siitä, montako niitä omistamme.

Johdot ym. sähköhärpäkkeet ennen ja jälkeen karsimisen. Kasaan ei otettu mukaan sellaisia tapauksia, jotka ovat parhaillaan jossakin laitteessa käytössä. Liki kaksimetrinen pöytämme peittyi johtokaaoksen alle, mutta karsimisen jälkeen jäi miellyttävän vähän jäljelle.

Siispä KonMari sopi tämän tavararyhmän karsimiseen erinomaisesti: kun kaikki saman ryhmän tavarat kootaan yhteen kasaan, saa selvyyden siitä, paljonko niitä on. Esimerkiksi tietokoneen tai sen näytön sähköjohtojen ylimääräisiä (vara)kappaleita ei varmasti tarvitse säilyttää kuin korkeintaan yksi. Kuten ei myöskään niitä keskenään aivan samanlaisia USB-piuhoja, jollaisia tulee jokaisen puhelimen, tabletin, kameran jne. mukana. Lajittelimme samanlaiset piuhat samaan kasaan, valitsimme niistä mieluisimman (käytännössä yleensä sen, jossa oli pisin johto) ja laitoimme kaikki muut pois.

Kun johdot oli lajiteltu, tarkistin vielä uudelleen läpi "tarvitaan varmasti" -kasan. Sieltä löytyi vielä useita kaksoiskappaleita, joista oli vara karsia osa pois.

Väliaikaiset lajittelukorit ovat käteviä tavaraa karsittaessa. Tämän kuvan kaikki esineet saivat lähtöpassit.

Sanoin miehelleni, että "saatetaan ehkä tarvita joskus" -ajattelu on vaarallista romuhamsterin hommaa. Siispä kyseinen kori sai varoittavaksi koristeekseen asiaan sopivan etiketin (edellispäivänä tyhjennetystä olutpullosta irrotettuna). Onneksi koriin ei tullut kovin paljon tavaraa. Pelottava etiketti säikäytti sen verran.
Tämän jälkeen pyrin siihen, että nämä sähköhärpäkkeet säilytetään (KonMarin mukaisesti) kaikki yhdessä paikassa. Ei enää johdonpätkiä siellä täällä kiitos.

9.3.2017

Riisutut

SubTV:llä alkoi tänään Riisutut, jossa muutama henkilö osallistuu ihmiskokeeseen: he luopuvat kuukaudeksi tavaroistaan ja jäävät alasti tyhjään asuntoon. Ja saavat joka päivä noutaa yhden tavaran takaisin. Tällainen ohjelma tietysti kiinnostaa minunlaistani tavaroiden karsijaa ja omaa tavarasuhdettansa pohtivaa.

Ensimmäisessä jaksossa näytettiin, millaisissa kodeissa nämä ohjelmaan osallistujat asuvat, ja millaisen määrän tavaraa he joutuvat pakkaamaan pois. Joku oli vaivautunut heidän tavaroitansa jopa laskemaan. Tämä oli minulle hätkähdyttävin kohta ohjelman aloitusjaksossa: onko muilla ihmisillä todellakin noin paljon tavaraa tuollaisissa pienissä kerrostaloasunnoissa? Yhtäkkiä oma tavaramääräni tuntui todella vähäiseltä. Yhdellä oli esimerkiksi kymmeniä vöitä, yli 6000 CD-levyä, yli sata paria kenkiä. Minä omistan yhden vyön, nyt levyjen marittamisen jälkeen enää muutaman CD:n, ja kenkiäkään ei taida kovin monet olla. Tai no, myönnän omistavani aika monet feikki-crocksit, joilla voi kipaista helposti postilaatikolle tai ulkovarastolle.

Toisaalta mikäpä olen muiden tavaramääriä arvostelemaan. Nuo ihmiset tuossa ohjelmassa saattaisivat yhtälailla hämmästyä sitä, miten voi joku omistaa sellaisen kangasvaraston kuin minä. Mitä ihmeen järkeä on hamstrata valtava määrä kankaita, jos ei ikinä ehdi sellaista määrää ommella valmiiksi tuotoksiksi? Niin, ehkä meissä itse kussakin asuu pieni hamsteri, ainakin jonkun hyödykkeen (tai turhakkeen) suhteen.

Kun katsoin Riisuttuja, mielessäni pyöri monia Ilana Aallon "Paikka kaikelle" -teoksen herättämiä ajatuksia. Yksi ehkä eniten kyseisestä teoksesta mieleen jäänyt oivallus oli se, että tässä elämässä tulee kulutettua valtavasti aikaa ja energiaa pelkkään tavaroiden siirtelemiseen. Riisutut-ohjelmaan osallistuvien pitää pärjätä ilman tavaroita. Mietin, että mitä kummaa he sitten tekevät? Mahtaa tulla tylsää. Toisaalta he vapautuvat sellaisesta elämästä, että päivät pitkät vaan siirrellään tavaroita. Sellaista minun elämäni on ihan koko ajan, tai ainakin siltä se tuntuu. Tavaroiden siirtelyä. Käytän lapsiperheen äitinä paljon aikaa tiskaamiseen, pyykin pesuun ja ripustamiseen, vauvan lelujen keräämiseen lattialta (jonne ne leviävät hetken päästä uudelleen) jne. Tavaroiden siirtelyä. Paljon menee aikaa myös siihen, että vaihdan vauvalle vaippaa ja vaatteita monta kertaa päivässä, laitan hänelle ruokalappua ja otan sitä pois, laitan hänet vaunukoppaan ja nostan kopan rattaisiin ja sieltä pois... tavaroiden siirtelyä.

Mitä ihmettä tekisin, jos asunnossani ei olisi ainoatakaan esinettä? Se lienee melko mahdotonta lasten kanssa. Riisutut-ohjelmassa ei ole lapsia mukana, koiria kylläkin. Koiran omistajat saivat pitää lemmikkiensä hoitoon liittyvät esineet. Jos minun kodissani ei olisi yhtään esinettä, mutta mieheni ja koirani olisivat paikalla, niin varmaankin aika kuluisi heidän kanssaan seurustellessa. Juteltaisiin, leikittäisiin koiran kanssa. Niin, yhdessäoloa. Jos riisuisin elämästäni pois tavaroiden siirtelyn sekä tavaroiden kanssa puhastelun (kuten vaikkapa tämän tietokoneen äärellä istuskelun), jäljelle jäisi yhdessäolo läheisten kanssa. Sillä täyttyisi päivän ohjelma. Pitäisiköhän tästä ajatusketjusta oppia jotain?

20.2.2017

Keittiö, osa 1: keittiövälineitä ja teenjuojan iloa

Keittiöni on surkuhupaisa malliesimerkki siitä, ettei säilytystilan lisääminen poista tavaratulvaa. Kun suunnittelin taloani neljä vuotta sitten, nokkelana naisena mitoitin sen keittiöön puolitoista kertaa enemmän säilytystilaa vanhaan keittiööni nähden. Edellisen kodin keittiön kaapit nimittäin pursuilivat täysinä, eli totesin säilytystilaa olevan liian vähän, ja lisätilan hankkimisen olevan tähän autuas ratkaisu. (Väärin. Nyt tajuan, että vika on tavaramäärässä eikä tilanpuutteessa). Kuinkas kävikään? Neljä vuotta tilavassa keittiössäni eleltyäni olen jälleen lähtöpisteessä: kaapit pursuavat täysinä.

Olen nyt viime päivinä marittanut keittiötäni oikein urakalla. Täytyy sanoa, että tämä touhu on erityisen palkitsevaa juuri keittiössä. On riemastuttavaa nähdä, miten kaappeihin tulee väljyyttä. Ja miten paljon iloa tuottaa uusi kaunis järjestys. Keittiön estetiikka auttaa minua löytämään motivaatiota ruuanlaittoon, mitä todella tarvitsen, koska kotoa käsin töitä tekevänä yrittäjänä joudun kokkaamaan joka päivä ruokani itse.

Keittiöaiheisia kirjoituksia tulee vielä tämänkin jälkeen, mutta tässä pientä esimakua.


Keittiövälineet ja astiat

 

Keittiövälineet kahdessa korissa: valkoinen korillinen jää, sininen korillinen lähtee. Yllättävän paljon lähti.
Ryhdyin marittamaan keittiötä tavararyhmittäin. Keräsin ensimmäisenä kaikki mahdolliset pienehköt keittiövälineet, kuten vispilät ja paistinlastat, tölkinavaajat ja leikkuuveitset keoksi pöydälle. Kävimme ne mieheni kanssa yhdessä läpi ja olimme ilahduttavan yksimielisiä poistojen suhteen. Tosin emme oikein osanneet tällaisten arkisten käyttöesineiden kohdalla kysyä, tuottaako tämä iloa, vaan mietimme, mitä oikeasti tarvitsemme ja käytämme. Joidenkin kohdalla huomasin hyödyntäväni KonMaria toteamalla, että tämä nyt ei ainakaan tuota iloa (jokin eaine, joka on osoittautunut epämukavaksi käytettävyydeltään). Tavaroista ehkä noin 40 % sai häädön. Joukossa oli paljon jo käyttöikänsä loppuun tullutta roskikseen kuuluvaa tavaraa. Loput vien joko kirppikselle tai kierrätyskeskukseen. 


Vähän siistimpää tuli kun karsi. Ainakin väljempää.
 
Keittiössäni on kaksi yläkulmakaappia, joiden kulmauksien katvealueet ovat toimineet kaikenlaisten vähemmän mieluisien astioiden säilytyspaikkoina. Tällaiset tavarat saivat lähtötuomion. Taas tulin huomanneeksi, miten olen koko ikäni (ennen KonMarin lukemista) velvollisuudentuntoisesti säilyttänyt kaiken käyttökelpoisen. Ja astiat, joita ei edes käytä, eivät taatusti koskaan kulu loppuun, että niistä olisi lupa vihdoin hankkiutua eroon. No, nyt sentään tajuan (ja kuinka tyhmäksi tunnenkaan itseni, kun en ole ennen tajunnut) ettei minulla ole velvollisuutta säilyttää yhtään mitään. Ei edes lahjaksi saatuja. 

Toisaalta on ilo huomata, miten yhdeksän vuotta sitten häälahjaksi saatu Pentikin astiasto yhä edelleenkin tuottaa iloa ja hyötyä jokaisena päivänä. Nämä astiat saavat jäädä ja palvella vielä pitkään. Myös erittäin sekalainen mukikokoelmani (on mm. matkamuistomukeja, jokunen muumimuki ja vaikka mitä muutakin) on iloa tuottavassa hyötykäytössä koko ajan, enkä aio yhdellekään niistä antaa lähtökäskyä.


Teevalikoima uuteen järjestykseen

Teen juominen on minulle arjen iloa, varsinkin kun en juo kahvia. Siispä päätin, että teet ovat ansainneet paraatipaikan keittiöstäni. Niiden todella sekainen järjestys on ollut keittiöni murheenkryyni jo kauan, enkä haluaisi moisen harmin latistavan teen nauttimisen iloa. Sikin sokin korissa olevat irtoteepussit saivat lähteä, ja niiden sisältö siirtyi näkyvälle paikalle vitriiniin lasipurkkeihin.  Sopivien purkkien löytäminen vei hieman aikaa - halusin nimenomaan 3 dl kokoisia, koska sen verran yleensä on yhdessä täydessä teelehtipussissa. Haluan pussin sisällön mahtuvan kerralla purkkiin, ettei pussin jämää tarvitse jäädä säilyttelemään missään.

Teepurkit on nimikoitu liitutaulutarroilla ja liidulla. Niin teksti on helppo vaihtaa tarvittaessa.

Epämääräiset pussit vaihtuivat lasipurkeiksi. Jotka pääsivät väljään järjestykseen vitriiniin. Tätä hyllyä ei tarvitsekaan sulloa täyteen. Teen annostelua varten otin hyötykäyttöön lahjaksi saadun hopealusikan. Muuten ei minulla ole ns. pöytähopealle käyttöä.

Purkin pohjassa lukee parasta ennen - päiväys.
Annosteepusseille on myös oma hyllynsä vitriinissä.

13.2.2017

Luettua: Ilana Aalto, Paikka kaikelle

Kun hankin Ilana Aallon teoksen Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, luulin sen olevan jälleen yksi uusi käytännön opas kodin järjestämiseen. Kirjan nimi antoi ymmärtää niin. Mutta se osoittautui olevan paljon muutakin. Itse asiassa käytännön ohjeet ovat kirjassa vain pienessä sivuroolissa, typografisesti muusta tekstinä eroteltuna, päälukujen väleihin irrallisiksi osioiksi ripoteltuina. Kuten Aalto itsekin teoksensa alussa toteaa, kirja ei neuvo miten pitäisi elää, vaan miksi elämme kuten elämme.



Näkökulma on varsin toisenlainen kuin niissä teoksissa, joita olen aiemmin lukenut. Kondon ja Ahjoniemen teokset pohjautuvat pääosin heidän omiin kokemuksiinsa ja mielipiteeseensä kodin järjestyksenpidosta ja tavarasuhteesta. Aalto kirjoittaa teostaan kulttuurihistorioitsijan – ja toisaalta ammattijärjestäjän – näkökulmasta, ja teos perustuu hänen omien ajatustensa lisäksi laajaan kokoelmaan lähteitä. Olen itsekin koulutukseltani historioitsija (ja työksenikin jossain määrin historiaa kirjoittanut), joten tällainen lähestymistapa on minulle tuttuakin tutumpaa.

Vaikka historia onkin minulle omaa, tuttua ja kiinnostukseni kohteena olevaa alaani, minulle tuli Aallon teosta lukiessani sellainen olo, että onkohan tässä hieman liikaa upottu asian taustoittamiseen. Kirjan alkupäässä huomasin lukevani pikemminkin suomalaisen kodin ja arjen historiaa enkä sitä, mitä teoksen otsikon perusteella olin luullut saavani luettavakseni. Toki menneisyydellämme, suomalaisen arjen historialla on huomattava vaikutus siihen, miksi ja millaista tavaraa kodeissamme on tänä päivänä, ja millainen suhde meillä on tavaraan. Silti jotkut historiaosuudet tuntuivat välillä tarpeettoman yksityiskohtaisilta. Odottelin malttamattomana pääseväni käsiksi varsinaiseen asiheeseen ”mistä tavatulva syntyy ja kuinka se padotaan”.

Pitemmälle luettuani huomasin, että lukukokemus muuttuu koko ajan yhä houkuttelevampaan ja herkullisempaan suuntaan. Jäin koukkuun ja ”vielä yksi sivu, vielä yksi luku” -kierteeseen, kunnes kahden aikaan yöllä totesin silmät ristissä, että taitaa jäädä yöunet melkoisen vajaiksi. Tällaisen kirjan lukemisessa on niin paljon niin omakohtaista, että sen lukeminen on monisyinen nautinto. Kirjoittajan huomiot ihmisten tavasuhteesta ovat teräviä, paljastavia, nokkelia, humoristisia, ja pirullisen totuudenmukaisia. Välillä huomaan, kuinka jokin kohta kirpaisee ja kalahtaa omaan nilkkaan, välillä nolostelen, välillä nauran itselleni. Kun kirjassa kerrotaan ihmisten käyttäytymismalleista, huomaan välillä ajattelevani, että ”höh, minä käyttäydyn juuri noin, pitäisi tehdä kyllä asialle jotain”. Tällaisen kirjan lukeminen on siis paljon muuta, kuin järjestelyohjeiden opiskelemista. Se on itsetutkiskelua, omien toimintamallien huomaamista ja siitä seurannutta kyseenalaistamista. Ja oman ja läheisten ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä.

Kulttuurihistoria oli sittenkin vain yksi kirjan lähestymistavoista, vaikka kirjan alkuosassa se näytteli ehkä tarpeettomankin suurta osaa. Kirjassa on käytetty lähteitä riemastuttavan monipuolisesti ja lähdeluettelo on pitkä kuin historioitsijalla konsanaan. Useiden eri alojen teosten lisäksi on viitattu mm. some-keskusteluihin, lehtijuttuihin, tv-ohjelmiin ja mainoksiin.

Kirja on kirjoitettu sujuvalla ja laadukkaalla tyylillä, jota on helppo ymmärtää. Siinä ei ole sorruttu samaan kuin esimerkiksi Kondon teoksissa, joissa samaa asiaa jankataan ja toistetaan järjettömän monta kertaa – jos KonMari-kirjoista poistaisi kaiken toiston, ne ohenisivat lipareiksi.  Aallon kirjassa asiaa ja erilaisia näkökulmia riittää ilman jankkaamista noin 270 sivun verran, eikä lukeminen siis lopu saman tien kesken (kuten kävi Ahjoniemen teoksen kanssa – kyseinen kirja on varsin lyhyt).

Teoksen jäsentely ja alaotsikointi on hieman erikoinen. Luvut on nimetty huoneiden mukaisesti, mistä voisi äkkiseltään luulla, että tässä luvussa käsitellään kyseisen huoneen järjestelemistä. Vaikka kyse onkin jonkin aivan muun aiheen käsittelystä, jolle huonen nimi toimii vain kuvainnollisena otsikkona. Vessa-pääluvussa mietitään tavaroiden liiallista ostamista ja Keittiössä sukupuolten välistä työnjakoa. Jäsentely on loppujen lopuksi hyvinkin hauska ja virkistävä. Se sopii hyvin teoksen tyyliin, jossa on sopivasti pieni pilke silmäkulmassa.

Koska blogini on nimenomaan KonMari-blogi, voisin nostaa esille Aallon kirjasta kohdan, jossa hän kirjoittaa KonMarista. Kiitokset hänelle siitä, että hän on ottanut tämän aiheen mukaan kirjaansa. Toisaalta ei sitä olisi voinut sivuuttaakaan tämän tyyppisessä teoksessa, kun ottaa huomioon, miten suositusta ilmiöstä on kyse. Teoksessa käsitellään KonMaria mm. sen ympärillä käyvän keskustelun näkökulmasta. ”KonMarista ärtyneet eivät tutki oman ärtymyksensä juuria, vaan suuntaavat tunteensa tavaran raivaamiseen ja raivaajiin sekä näiden järjettömiksi ja harhaoppisiksi koettuihin elkeisiin,” Aalto toteaa. KonMari-kritiikki kohdistuu usein siihen, että KonMarin oletetaan olevan epäekologista ja kummallista tavaroille juttelemista sisältävää höhrhöilyä, mutta tälle vastapainona Aalto tiivistää metodin idean miellyttävän kauniisti: ”Tunne siitä, että tavara tuottaa iloa, saa pitämään siitä parempaa huolta. Parhaimmillaan konmaritus avaa mahdollisuuden irtautua kulutuskulttuurin luomasta tavaroiden merkityksettömyydestä ja siihen liittyvästä kertakäyttökulttuurista”.

Kuten alussa totesin, luulin otsikon perusteella kirjan olevan jotain muuta kuin se oli. Tässä kohden täytyy siis sanoa pieni kritiikin sananen: mielestäni kirjan nimi ei ole paras mahdollinen kuvaamaan kirjan sisältöä. Kirjassa kyllä pohditaan kysymyksiä siitä, mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, ja annetaan näihin kysymyksiin vastauksia. Mutta tämä kirja menee paljon syvemmälle ja laajemmalle, kuin millaisen ensivaikutelman sen nimi antaa.

Tätä lukukokemusta voin kyllä lämpimästi suositella jokaiselle, joka on kiinnostunut paitsi kotinsa järjestämisestä, myös omasta ja läheistensä suhteesta tavaraan, otamiseen, kuluttamiseen ja tapaan elää tavallista arkea kotona. Kirja tarjoaa oikein käyttökelpoisia, järkeviä ja helposti omaksuttavia käytännön ohjeita tavaratulvan hallitsemiseen – vähemmän ehdottomaan ja tiukkaan tyyliin kuin KonMari-teoksissa.

Kirjasta heräsi monia ajatuksia, ja näihin yksityiskohtiin todennäköisesti palaan blogini myöhemmissä kirjoituksissa.

7.2.2017

Koskaan ei ole valmista

Olen lueskellut viime kuukausina paljon KonMaria kritisoivia kirjoituksia, kuten tämän Maaret Kallion blogitekstin. Siinä kirjoittaja toteaa, että ei elämä voi tulla valmiiksi. "Konmari lupaa, ettei koti koskaan enää palaa epäjärjestykseen. Minä en. - - Elämässä ei tulla maaliin, vaan räpiköidään, etsitään, yritetään ja epäonnistutaan loputtomasti. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä." Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä. Ei ole mitenkään realistista, ei ainakaan minun elämässäni, että kodistani voisi tulla ns. valmis. Minulla on aivan erityisen ailahtelevainen mieli. Se, mikä tuntuu hyvältä, kauniilta ja oikealta tänään, onkin tylsää ja vääränlaista puolen vuoden päästä. Minun on vaikea uskoa, että saavuttaisin edes hetkellisesti KonMarissa mainitun "loksahduspisteen", jolloin tuntuu siltä, että nyt järjestys ja tavaramäärä on täsmälleen oikea. Sen voi ehkä saavuttaa yksittäisen tavararyhmän kanssa, mutta tuskin koko kodin kanssa. Mieleni muuttuu aivan liian nopeasti.

Tämä yksityiskohta kodissani tuottaa iloa ainakin toistaiseksi.


Siispä en edes ala elämään sellaisessa epärealistisessa kuvitelmassa, että jonain päivänä kaikki loksahtaisi paikoilleen. Saisin siitä luultavasti vain epäonnistumisen tunteen, tai tunteen siitä, että tämä ei tule ikinä valmiiksi vaikka kuinka yritän. Jatkuva keskeneräisyys.

Marittaminen on muutenkin prosessi, jossa joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätoivoisiakin hetkiä. Niin paljon on koko ajan tekemättä, niin monta asiaa vielä karsimatta. Minulla on intoa tehdä, mutta ei oikein aikaa (mm. vauvan ja harrastusten vuoksi). Kun saa jonkun tavararyhmän valmiiksi, voi repiä riemua siitä, miten paljon tilaa vapautui, miten paljon sai lähtemään pois - mielellään vieläpä hyvällä tavalla, kuten onnistuneena kirppismyyntinä - ja miten silmää miellyttävä järjestys syntyi jäljelle jääneistä tavaroista. Näin minulle kävi vaatteiden suhteen. Vieläkin ilahduttaa vetää uuden (tai siis "uuden", kysehän on ikivanhasta kalusteestani, jonka siirsin vaan uuteen käyttöön) vaatelipastoni laatikkoja auki ja katsella kaunista näkyä.

Pieni sivuraide tähän väliin: joku voi ehkä ajatella, että mahtaa olla melko mökkihöperö tuokin, joka iloitsee vaatesäilytyksensä katselemisesta, mutta minä vaan satun olevan luoteeltani visuaalisista asioista nauttiva persoona. Jopa ammattini liittyy visuaalisten asioiden työstämiseen (joskin digitaalisten), niin paljon niistä pidän. Ja mitä mökkihöperyyteen tulee, niin kyllä sitäkin varmasti on. Teen töitä kotoa käsin ja nyt olen ihan erityisen paljon kotona, koska olen vauvan äiti. En tunne oloani hyväksi, jos joudun 24/7 elämään keskeneräisyyden ja sekamelskan seassa. Luulen, etten näin paljon välittäisi siitä, millaista kodissani on, jos olisin vaikkapa 40 tuntia viikossa kodin ulkopuolella töissä. Saisin ajatukseni muualle niiden visuaalisten ärsykkeiden seasta, minkä keskellä elän nyt.

Mutta palakseni aiheeseen: valmista ei tule koskaan. Voi vaan päästä parempaan tilaan, sellaiseen, että moni toimimaton juttu kodissa muuttuu toimivaksi. En ole päässyt marittamisessa vielä pitkällekään, ja jo nyt huomaan joidenkin asioiden arjessa helpottuneen. Kuten vaatehuolto omien vaatteitteni (jotka on jo maritettu) suhteen. Sellaiset onnistumiset antavat uskoa siihen, että kyllä tätä projektia kannattaa jatkaa. Hyvä tästä tulee, vaikkei valmista tulisikaan.

3.2.2017

Ilotarkistus ei ole ihan helppoa

KonMarin ilotarkistus ei ole ihan niin helppoa kuin voisi luulla. Senhän pitäisi olla niin yksinkertaista, että jokaisen esineen kohdalla kysytään itseltä, tuottaako tämä iloa, ja vastaus on kyllä tai ei. Mutta käytännössä se on paljon vaikeampaa.

En juuri harrasta koriste-esineitä, mutta tästä hiirestä on ollut sen verran iloa, että se on ansainnut paikkansa eteisen kenkäkaapin päällä vastaanottamassa ulko-ovesta sisään astuvia vieraita.

Ensinnäkin on aivan liikaa tavaroita, jotka eivät minua ilahduta mutta joita kuitenkin tarvitsen. KonMarin ensimmäisessä osassa keskitytään pelkkään ilon tunteeseen, mutta Kondo on kirjan ilmestymisen jälkeen ehkä itsekin herännyt huomaamaan, ettei se oikein riitä. Että täytyy sittenkin säästää esineitä, joille on tarvetta. Kondo kirjoittaa, että "tarvitsemamme esineet tekevät elämästämme onnellisemman. Siksi niitä tulee kohdella iloa tuottavina". (Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys s. 35).

Olen törmännyt ilotarkistuksen ongelmallisuuteen moneen kertaan tavaroita karsiessani. Jos säästäisin ne, jotka ihan aidosti tuottavat iloa, ei talooni taitaisi jäädä juuri mitään. Jos KonMarin haluaisi vetää äärimmilleen, todellakin hankkiutuisi eroon kaikesta, jättisi vaan ne muutamat harvat ilahduttavat esineet, ja sen jälkeen lähtisi shoppailemaan poistettujen tilalle uusia, ilahduttavampia versioita. Ei ole erityisen ekologista eikä kestävän kehityksen mukaista! Paitsi jos laitan tavaroita kierrätykseen ja hankin uusia kierrätyksestä. Kirpparille siis mars. Mutta sekin vaatii melkoisesti aikaa ja vaivaa ja harrastuneisuutta. Onko minulla aikaa ja intoa ryhtyä vaihtamaan jokainen vähemmän riemastuttava tavara iloisempaan versioon? Eipä taida olla. Elämässäni on parempaakin tekemistä kuin puljata tavaroiden kanssa. Minulle  marittaminen on lähinnä sitä, että pääsisin liiallisesta roinan määrästä eroon ja saisin kotiini sellaisen loogisen järjestyksen, mikä tekisi arjesta helpomman.

Kondon ilotarkistuksen sijaan käytännöllisempi karsimismenetelmä on ehkä Mira Ahjoniemen malli, jossa säästetään mahdollisimman vähän, "vain ehdottoman täydellisen välttämätön tavara, sekä esineet, jotka ovat sinulle hyvin rakkaita" (Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys, s. 23). Tämä johtaa mielestäni jonkinasteiseen minimalismiin. Mikä sinänsä on ihan hyvä ajatus. "Ehdottoman täydellisen välttämätön" kuulostaa melkoisen tiukalta linjalta - en tiedä, sopisiko noin ääripää minulle. Se voisi johtaa siihen mihin tiukka KonMarin ilotarkistuskin: että taloni tyhenisi aivan tyystin. Ehkä pitäisi muuttaa metsään asumaan.

29.1.2017

Järjestelyä epäjärjestyksessä

KonMari neuvoo käymään tavarat läpi tavararyhmittäin ja tietyssä järjestyksessä. Ensin vaatteet, sitten kirjat, paperit, komono = sekalaiset ja lopuksi tunne-esineet. Olen huomannut, että minusta ei ole tällaisen marssijärjestyksen noudattajaksi. Kun otan tehtäväkseni jonkun projektin, en toimi tiukan kurinalaisesti, vaan spontaanisti ja fiilispohjalta. Saatan saada yhtäkkiä päähäni, että nyt haluan käydä juuri nämä tavarat läpi, ja sitten vaan teen niin.

Marittamiseni on muutenkin välillä hyvin epämääräistä touhua. Sen sijaan, että ottaisin koko tavararyhmän esille kerralla, saatan välillä karsia tavaroita sieltä sun täältä sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kun avaan jonkun kaapin ja silmiini osuu heti useampikin esine, joka ei tuota iloa ja muutenkin joutaa lähteä, niin annan sille lähtöpassit saman tien. Vaikka en olekaan vielä sitä tavararyhmää ottanut käsittelyyn. Miksi minä sen sinne jättäisin lojumaan, kun tiedän, että se tulee kuitenkin lähtemään?

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valahtaisin takaisin vanhoihin huonoksi havaittuihin karsimistyyleihin, että kaapista vaan napsitaan turhuuksia pois ja jätetään sinne kaikenlaista epämääräistä. Kyllä kaikki tavararyhmät tullaan kuitenkin vielä käymään läpi myös kokonaisuuksina.

Komono-ryhmästä olen jo valmiiksi huolissani. Sen karsiminen ja järjestäminen tulee olemaan todella ärsyttävää. Kaikenlainen epämääräinen pikkuroina on niin hidasta ja työlästä käydä läpi. Ehkä on ihan hyvä, että käyn pikkuhiljaa joitain komono-alaryhmiä läpi sitä mukaa kun mieleeni juolahtaa, että tämän voisi nyt hoitaa. Tänään karsin kaksi sellaista ryhmää: lääkkeet ja käsipyyhkeet.

Lääkkeet on oikeastaan aika helppo ryhmä. Niiden kohdalla en ala kysymään itseltäni, että tuottaako tämä iloa, koska jos vastaus on kyllä, niin sanoisin sen olevan hieman huolestuttavaa. Ei, lääkkeiden ei pidä tehdä minua iloiseksi. Sen sijaan katson yksinkertaisesti parasta ennen -päiväykset ja karsin sen perusteella. Otin tähän ryhmään mukaan myös kaikenlaiset ensiaputarpeet, haavansitomisvälineet ym. Kyllä sieltäkin karsittavaa löytyi - mihin esim. tarvitsemme kolme kuumemittaria?

Lääke- ja ensiapuröykkiöstä ei edes tullut kovin suuri. Siitä ei ole kovin kauaa, kun viimeksi poistin vanhentuneita.

Kaikki mahdollinen pystyasentoon, ja vieläpä aihepiireittäin läpinäkyviin purkkeihin, niin löytyy helpommin se mitä etsii.


Käsipyyhkeistä sain karsittua yllättävän ison osan. Jos ei ihan puolet, niin varmasti kolmasosa lähti. Pari siirtyi koiran pyyhkeiksi, jokunen hyväkuntoinen menee vaatekeräyslaatikkoon ja loput tekstiilikeräykseen. Monet lähtijät olivat vanhoja ja huonokuntoisia. Kaappiin tuli sen verran mukavasti tilaa, että sen alahylly sai uuden käyttötarkoituksen lasten kylpypyyhkeiden säilytystilana.

Käsipyyhkeet ennen - jälkeen. Paljon lähti, ja loput viikkasin pystyyn. Keittiöpyyhkeet koriin aseteltuna.

 Jouduin ottamaan pyyhekasaan mukaan myös eräät yläkaapin takaosaan säilömäni jo aikaa sitten käytöstä poistamani käsipyyhkeet. Jotka olivat jälleen hyvä esimerkki siitä, miten ennen KonMarin lukemista olen ollut melkoisen huono poistamaan tavaroita asunnostani. Miksihän olin ne sinne kaapin perälle piilottanut? 60 cm syvät kaapit ovat siitä pirullisia, että jos niiden etuosaan viikkaa tekstiilejä, taakse jää tyhjää tilaa, mihin voi erinomaisesti piilotella esineitä joita ei halua nähdä - jotka eivät todellakaan tuota iloa. Fiksumpi tietysti antaisi sellaisille esineille lähtöpassit. Piti näköjään yksi kirja lukea, ennen kuin uskoin, että todellakin saan heittää nämä pyyhkeet pois.

23.1.2017

Järki ei pelaa järjestyksenpidossa

Minä ja mieheni olemme sen tyyppisiä ihmisiä, jotka pelaavat järjellä. Olimme aikoinaan koulussa niitä hikareita kympin oppilaita, pääsimme heittämällä yliopistoon ja hankimme korkeakoulututkinnot. Emme me mitään älykköjä sentään ole, mutta väittäisin, että ihan kelvollisella järjenjuoksulla varustettuja kuitenkin.

Siksipä minun onkin ollut vaikea ymmärtää, että miksi me emme opi niin yksinkertaista asiaa, kuin tavaroiden laittaminen paikoilleen. Olemme eläneet yhdessä 14 vuotta, ja sen aikana kotia on järjestelty milloin milläkin logiikalla ja pyritty sen logiikan mukaisesti järjestystä pitämään. Ja epäonnistuttu siinä surkeasti. Tunnen itseni tämän asian edessä tolkuttoman tyhmäksi.

Sanonpa esimerkkinä sanomalehdet ja mainospostin. Joista muodostuu vellova meri keittiön pöydälle. Toki olen päivän-parin välein siirtänyt siitä lehtiä paperinkeräykseen, mutta uusia tulee postin kautta joka päivä. Tämä lehdillä vuorattu pöytä alkoi sekä visuaalisesti että käytännön syistä häiritä minua niin paljon, että hankin pöydälle korin, johon lehdet tulisi laittaa. Ohjeistin perheenjäseniä: tähän koriin laitetaan päivän posti, ja pöydällä saa olla levällään vain se lehti, mitä parhaillaan istuu lukemassa. Eli kun poistuu pöydästä, pitää lehti laittaa koriin. Yksinkertaista, eikö totta? Ei pitäisi vaatia kummoista järjenjuoksua. Niinhän sitä luulisi.


Korin hankkimisesta on vierähtänyt ehkä kolmisen kuukautta. Vasta nyt lehdet päätyvät koriin ehkä jopa 90 % tapauksista. Näiden kuukausien aikana olen kerännyt pöydältä miehen jättämää lehteä käsittämättömän usein (ja uskoisin hänen tehneen samoin minun unohduksilleni), ja olemme vähän väliä toisiamme huomautelleet pöydälle unohtuneesta lehdestä. Mutta nyt pikkuhiljaa asia alkaa mennä ns. kaaliin molemmilla. Lehdet ovat vihdoinkin korissa.



Syynä tähän järjestyksenpidon vaikeuteen täytyy olla se, että kyseessä ei ole mikään järjen asia. Kun laskemme jonkun tavaran käsistämme, emme mitenkään aktiivisesti asiaa ajattele. Toimimme intuitiivisesti. Samaan aikaan ajatukset ovat jossain ihan muualla.

KonMari lupaa, että kun olet metodin mukaisesti järjestänyt kotisi, ei kaaosta enää synny, koska laitat tavarat oikeille paikoilleen. Kuulostaa melko mahtavalta lupaukselta, jonka käytännön onnistumiseen on vaikea uskoa. KonMarissa pelataan nimenomaan intuitiolla, ja siinä annetaan vinkkejä sellaisesta järjestelyn logiikasta, missä tavarat tulisi intuitiivisesti laitettua oikeille paikoilleen.

Nyt kun mietin, mitkä tavarat kodissamme pysyvät järjestyksessä, näen, miten intuitio toimii. Esim. hammasharja tulee iltaisin laitettua aina omalle paikalleen asiaa hiukkaakaan miettimättä. Sille on selkeä paikka, eikä se koskaan jää lojumaan mihinkään muualle. Samalla tavalla ne sanomalehdet alkavat mennä jo melkein itsestään sinne koriin, koska asiaa on harjoteltu jo niin monta kuukautta, että aivoissa on jotakin loksahtanut kohdalleen tämän asian suhteen. Ei tarvitse enää miettiä tätä asiaa. Puolipitoiset vaatteet viikkaan nykyään puhtaiden vaatteiden joukkoon - mutta tätä olen tehnyt niin vähän aikaa, että joudun vielä aktiivisesti asiaa ajattelemaan. Muistuttamaan itseäni siitä joka ilta sillä hetkellä, kun olen riisunut vaatteet. Tämäkin tulee vielä rutinoitumaan niin, että en joudu enää ajattelemaan koko asiaa.

Myös kengät pysyvät meillä ihme kyllä järjestyksessä, vaikka tällainen sekamelskaperhe olemmekin.  Rakensimme joskus pari vuotta sitten kenkätelineen, jossa on tarpeeksi tilaa aktiivikäytössä oleville kengille, ja jonka hyllyväli on kyllin korkea myös pitkävartisille kengille (joita ei siis tarvitse saada pelkälle telineen ylähyllylle mahtumaan). Esimerkin voima auttaa kummasti: olen sinnikkäästi laittanut sekä omat että muiden lattialle jättämät kengät telineeseen aina ohi kulkiessani ja kas kummaa, nykyään jokainen perheenjäsen osaa (ainakin lähestulkoon joka kerta) laittaa kenkänsä sinne.



Hienoa: meillä menee jo intuitiivisesti oikeille paikoilleen sanomalehdet, kengät ja hammasharjat. Enää kymmenentuhatta muuta tavararyhmää opeteltavana.

21.1.2017

Kirppisriemastuminen

Kun marittaa kotia, isoin työ on päästä tavaroista eroon. Vaikkapa viemällä ne kirppikselle.

Viikko sitten kirjoitin blogiin kirppisturhautumisesta, joka minua vaivasi jo ennen kuin olin saanut vietyä tavarat kirpputorille myyntiin. Nyt myyntiviikko on takana, ja aivan toisella mielellä ollaan. Olen erittäin tyytyväinen kirppisviikkooni. Tavaraa meni todella hyvin kaupaksi - suurin osa siitä, mitä pöytään vein. Ihan hyvin vain viikon myyntiajalla ja tällaisella pikkupaikkakunnalla. Tuottoa tuli toistasataa euroa, vaikka hinnat olivatkin pääasiassa 0,50 - 2 € luokkaa. Rahaa tärkeämpää on kuitenkin se, että pääsin näistä eroon - toisen ihmisen romu on jonkun muun ilo. Toivottavasti niistä on iloa ostajilleen.

Tämä kirppis, jossa myin, käyttää Kirppisvaraus-järjestelmää, mistä voi nettiyhteyden avulla reaaliajassa seurata tavaroiden kaupaksimenoa. Se on tosi hauskaa hommaa. Varsinkin, kun huomaa, miten yhdenkin päivän aikana sinne kertyy pitkä lista myydyistä tavaroista.



Olin luullut, että aikuisten perusvaatteita ei osta kukaan, mutta erehdyin: suurin osa meni. Koetin vaikuttaa myynnin onnistumiseen niin, että vein myyntiin pääasiassa talvisesonkiin liittyviä vaatteita, kuten neuleita, ja jätin kesävaatteet odottamaan uutta kirppisviikkoa (ehkä toukokuussa?). Ja vein vain naisten vaatteita, jolloin pystyin laittamaan pöytään selkeän kyltin, että "Naisten vaatteita, koot..." Myin myös muuta tavaraa, joita mm. lajittelin koreihin ja kirjoitin niihnkin kyltit, mitä kori sisältää. Olen nimittäin huomannut, kun itse kiertelen kirppiksiä, että haluan saada pöydästä nopealla vilkaisulla käsityksen, mitä se sisältää. Jos se on epämääräinen penkomispöytä, kävelen sen ohi. Jos näen nopeasti (esim. kylttien tms. ansiosta) mitä pöydällä on tarjolla, saatan pysähtyä tutkimaan. En tiedä, ajattelevatko muut kirppisshoppailijat samoin, mutta päätin noudattaa tätä mallia myymisessä.

Mitä kirppiksellä menee kaupaksi? Tämän ja viime syksyisen perusteella sanoisin, että vaatteet ihan kohtalaisesti, kun ovat tarpeeksi hyväkuntoisia. Kulahtaneet eivät kelpaa. Lasten vaatteet menevät yllättävän huonosti kaupaksi, ehkä siksi että niistä on niin paljon tarjontaa. Kirjat menevät ihan hyvin, CD-levyt aivan loistavasti. Myin kymmeniä CD-levyjä ja jouduin tuomaan takaisin kotiin vain muutaman. Astiat ovat huono myyntiartikkeli - muutamia vein myyntiin, mitään en saanut kaupaksi.

Tympein hetki kirppismyymisessä on se, kun joutuu kantamaan vielä yhden ikeakassillisen takaisin kotiin. Vein myymättä jääneet vaatteet kotimatkan varrella vaatekeräyslaatikkoon, jätin muutamia satunnaisia tavaroita kirppiksen "saa ottaa" -pöytään ja laitoin kaikki jäljelle jääneet kirjat laatikkoon, jonka vien ensi viikolla kirjaston kierrätyskärryyn. Loput tavarat pistin pahvilaatikkoon odottamaan kierrätyskeskukseen lähtöä. Joudun nyt vähän aikaa varastoimaan niitä, mutta onneksi minulla on tilava varasto. Viikkokausiksi niitä en aio sinne jättää.

20.1.2017

Vaatteet, osa 2: järjestäminen

Olen karsinut sisävaatteeni ja laittanut ne uuteen järjestykseen. Samalla ratkaisin puolipitoisten vaatteiden ongelman.

Järjesteässä harrastin mm. ahkerasti pystyviikkausta, joka on KonMari-menetelmän kulmakivi. Täytyy sanoa, että pystyviikkaus on todellakin minun juttuni. Harrastin sitä jossain määrin jo ennen kuin olin KonMarista kuullutkaan, ja kirjan luettuani innostuin siitä vielä enemmän. Pystyviikatut vaatteet pysyvät paljon paremmin siististi ja kurissa kuin pinoon laitetut. Pinojen ongelma (ainakin minulla) on ollut aina se, että jos haluan pinon pohjimmaisen vaatteet, koko läjä hajoaa. Sitä paitsi pystyviikattuna vaatteet ovat selkeästi esillä, mikään ei hautaudu toisen alle piiloon. Sieltä löytää helposti etsimänsä.

Tosin opin pystyviikkaamaan oikein vasta sitten, kun  luin KonMarin jatko-osan, missä oli siihen kuvalliset ohjeet. Vaatteet pitää taitella ihan eri tavalla kuin silloin, jos ne viikataan perinteisesti pinoon. Oikein pystyviikattu vaate pysyy pystyssä jopa "omin jaloin" ilman tukea.

Nyt muutama kuva uudesta järjestyksestä:

Toinen vaatekaappini kävi kovin väljäksi. Tuo ripustintanko oli aiemmin aivan täyteen sullottu. Osa vaatteista lähti kierrätykseen/kirpputorille, osa siirtyi ripustimen sijaan viikattavaksi. KonMari suosii vaatteiden taittelua ripustamisen sijaan. Se mm. säästää tilaa.Tämän kaapin käyttötarkoitus voi muuttua tulevaisuudessa. Ei ole tarkoitus että siitä on suurin osa tyhjänä.
Juhlamekot pystyviikattuna koriin. Enpä olisi uskonut, että näin teen. Olen aina ajatellut, että juhlamekkojen pitää tietysti olla ripustimessa, eihän niitä vaan voi taitella. Näköjään voi sittenkin - kunhan taittelee ne näin. Jopa pitkä ja melko runsashelmainen iltapukuni on tuossa korissa. Liehuvat helmat saa kummasti kuriin, kun käyttää KonMarin taittelumenetelmää (josta on kuvalliset ohjeet kirjan jatko-osassa). Juhlamekot veivät (edellisen kuvan) vaatekaapista aiemmin todella paljon tilaa, ja tuntuivat runsaine ja pitkine helmoineen tunkevan aina itsensä liikaa esille. Ja näitä käytetään kovin harvoin, joten aika turhaan ne siellä paraatipaikalla pyörivät haittana.

Toinen vaatekaappini tyhjeni myös suurelta osin. Tämän kaapin uudelleenkäyttö ja järjestely on vielä kesken. Oikeastaan koko koti pitäisi marittaa, ennen kuin tavaroiden lopulliset paikat selviävät. Eli tämä on nyt väliaikaista. Kaapissa on tällä hetkellä pystyviikattuna harvemmin käytettäviä vaatteita. Seuraavassa kuvassa on yksityiskohta kyseisestä kaapista:
Nämä harvoin käytettävät vaatteet joutavat olla makuuhuoneen kaapissa. Esim. mekkoja ja sukkahousuja. Jälkimmäiset rullattuna ja pystyyn aseteltuna (ehdottomasti pois pahvirasioistansa).

Aktiivisessa käytössä olevat vaatteeni muuttivat pois makuuhuoneesta, koska halusin niiden olevan lähellä pyykkihuoltoa. Minulle on ylitsepääsemättömän vaikeaa viedä pyykinarulta vaatteita paikoilleen, joten tämä asia piti tehdä mahdollisimman helpoksi. Ennen harmittelin, että kodinhoitohuoneeni yhteydesssä ei ole vaatehuonetta, joka ratkaisisi tämän ongelman. Mutta marituksen ansiosta en sellaista tarvitse, koska vaatteiden määrää on karsittu niin huomattavasti. Niille riittää mainiosti kolme lipaston laatikkoa. (Muut kolme tulevat olemaan miehen käytössä, kunhan hänkin saa karsittua vaatteensa.) Tämä työhuoneesta kodinhoitohuoneeseen, aivan pyykkihuoltopisteen viereen sijoitettu lipasto näyttää tältä:

Arkivaatteita pystyviikattuna. Tähän yhteen laatikkoon mahtuavat kaikki aktiivikäytössä olevat pitkä- ja lyhythihaiset paidat ja farkut. Enempää en tarvitse. (Alemmassa laatikossa on mm. urheiluvaatteet). Ja tyhjää tilaakin on vielä, kuten kuvasta näkyy. Tein ihan kokeilun vuoksi laatikkoon väliseiniä kontaktimuovilla päällystetystä pahvista soveltamalla tätä ohjetta. Oikeastaan tämä kyseinen laatikko ei edes väliseiniä tarvitsisi - ne saattavat siirtyä johonkin toiseen laatikkoon.


Niin siinä vaan kävi, että pystyviikkasin sukkanikin (kuten kuvasta näkyy). En olisi koskaan uskonut! Kun luin kirjan, ajattelin, että tällaiseen höpöhommaan en ainakaan ryhdy. Että totta kai sukat kääräistään palloksi kun sehän on niin valtavan kätevää. Järjestelyn tuoksinassa päätin kuitenkin kokeilla tällaista, ja kuinkas kävikään: paluuta palloihin ei enää ole. Pystyviikattuna ne vievät paljon vähemmän tilaa, niiden taittelu ei ole yhtään työläämpää kuin se pallojen pyörittely, ja kaiken lisäksi onhan tämä mukavamman näköistäkin näin. Eikä tarvitse penkoa sitä epämääräistä sukkaröykkiötä, jos haluaa juuri tietyt sukat laittaa jalkaan. Tuosta ne löytyvät heti.

Järjestely on vielä kesken, mutta aika hyvin tässä on päässyt käsitykseen siitä, miksi tämä KonMari-tyyppinen järjestely on niin kovin suosiossa nyt. Joka kerta, kun avaan vaatelipaston laatikon, tulee hyvä mieli. Olen luonteeltani ihminen, joka nauttii visuaalisista asioista. Kylläpä vaan viikatut vaatteet voivatkin näyttää kivalta, kun ne ovat tällä tavalla järjestettynä.

19.1.2017

Huonekalujen piirileikki

KonMari ohjeistaa paremman järjestelyn luomisessa hyödyntämään mahdollisimman paljon niitä tavaroita, joita löytyy omasta kodista sen sijaan, että pitäisi lähteä kauppaan ostamaan uusia. Onhan se paljon halvempaa, helpompaa ja ekologisempaakin. Tällaisen ajatuksen valossa olen saanut nyt viime päivinä ratkaistua kotona monta säilytys- ym. ongelmaa yksinkertaisesti siirtelemällä kalusteita huoneesta toiseen, käyttötarkoituksesta toiseen (ja tekemällä vain yhden lisähankinnan, senkin käytettynä - vastaavasti olen myynyt yhden kalusteen pois jo hieman aiemmin).

Lähtötilanteen ongelmana olivat nämä:
  • Aktiivisessa arkikäytössä olevat vaatteet ovat ihan väärässä paikassa säilytyksessä. Nimittäin makuuhuoneissa. Haluan vaatteiden olevan siellä, missä normaalistikin pukeudun, ja missä vaatteita pestään ja kuivataan: kodinhoitohuoneessa. Pyykkihuollossa minulle vastenmielisin juttu on puhtaan pyykin siirtäminen narulta säilytystiloihinsa. Tämän pitäisi olla mahdollisimman helppoa, eli säilytystilojen on syytä olla pyykkinarun lähellä (eikä toisella puolella taloa makuuhuoneessa). 
  • Ja vaatteet ovat korkeissa kaapeissa. Haluaisin niille lipaston, johon ne voisi pystyviikata kätevästi.
  • Työhuoneessa on tilan viejänä ja epämääräisen roinan kerääjänä vanha lipasto, josta on lähinnä pelkkää harmia.
  • Lapseni lego- ja palapelirakentelut valtaavat ruokapöydän. Hän tarvitsisi oman työpöydän niille. Mutta sellaiselle pöydälle ei ole paikkaa.
  • TV-seinältä puuttuu kalusteet, koska myin jo kuukausia sitten pois epämieluisan tv-tasoni, enkä saanut hankittua mitään tilalle.
  • Meillä on todella ruma, iso, tilaavievä treenipenkki, josta en halua kuitenkaan eroon, koska tykkään tehdä lihaskuntotreeniä kotosalla.
Ei mikään kaunein mahdollinen sisutuselementti tämä treenipenkki.

Ja sitten ongelmanratkaisuun huonekaluja siirtelemällä:

Lipastosta tuli vaatelipasto. Tosin ihan ensimmäiseksi lipaston siirron jälkeen sinne pystyviikattiin yksi vauva.
  • Työhuoneen ongelmalipasto siirtyi kodinhoitohuoneeseen. Siitä tuli minun uusi vaatelipastoni. Yhtäkkiä pelkkää harmia aiheuttanut kaluste alkoikin tuottaa iloa. (Lipaston sisällä oleva epämääräinen roina sai tuta marituskarsimisen armottoman voiman). Lipasto toimii myös erinomaisesti viikkauspöytänä.
  • Lipaston siirtymisen ansiosta työhuoneeseen vapautui tilaa lapsen työpöydälle. Ostin hänelle pöydän käytettynä muutamalla kympillä. (Sivuhuomautus: mielestäni lapsen työpöydän ei suinkaan ole pakko sijaita lapsen huoneessa. Yhtä hyvin se voi sijaita siellä, missä muidenkin perheenjäsenten työpöydät ovat, eli työhuoneessa).
  • Kodinhoitohuoneessa sijainnut senkki sai uuden työpaikan: siitä tuli (tai tulee, jahka saadaan siirrettyä) TV-seinän kaluste.
  • Treenipenkki sai uuden työtehtävän: se toimii lapsen työpöydän penkkinä. Siinä on hyvä olla pitkä penkki, että siinä mahtuisi istumaan lapsen lisäksi myös aikuinen, jos halutaan tehdä palapeliä tms. yhdessä. Peittelin ruman penkin ensihätään pienellä päiväpeitolla - ompelen sille ehkä myöhemmin varsinaisen, vähän fiksumman näköisen päällisen. Penkkiä voi toki edelleen käyttää myös treenipenkkinä, vaikka se suurimman osan ajasta onkin tässä uudessa työssänsä.
Esikoisen uusi työpiste. Treenipenkki palvelee sen istuimena.