Järjestelyä epäjärjestyksessä

KonMari neuvoo käymään tavarat läpi tavararyhmittäin ja tietyssä järjestyksessä. Ensin vaatteet, sitten kirjat, paperit, komono = sekalaiset ja lopuksi tunne-esineet. Olen huomannut, että minusta ei ole tällaisen marssijärjestyksen noudattajaksi. Kun otan tehtäväkseni jonkun projektin, en toimi tiukan kurinalaisesti, vaan spontaanisti ja fiilispohjalta. Saatan saada yhtäkkiä päähäni, että nyt haluan käydä juuri nämä tavarat läpi, ja sitten vaan teen niin.

Marittamiseni on muutenkin välillä hyvin epämääräistä touhua. Sen sijaan, että ottaisin koko tavararyhmän esille kerralla, saatan välillä karsia tavaroita sieltä sun täältä sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kun avaan jonkun kaapin ja silmiini osuu heti useampikin esine, joka ei tuota iloa ja muutenkin joutaa lähteä, niin annan sille lähtöpassit saman tien. Vaikka en olekaan vielä sitä tavararyhmää ottanut käsittelyyn. Miksi minä sen sinne jättäisin lojumaan, kun tiedän, että se tulee kuitenkin lähtemään?

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valahtaisin takaisin vanhoihin huonoksi havaittuihin karsimistyyleihin, että kaapista vaan napsitaan turhuuksia pois ja jätetään sinne kaikenlaista epämääräistä. Kyllä kaikki tavararyhmät tullaan kuitenkin vielä käymään läpi myös kokonaisuuksina.

Komono-ryhmästä olen jo valmiiksi huolissani. Sen karsiminen ja järjestäminen tulee olemaan todella ärsyttävää. Kaikenlainen epämääräinen pikkuroina on niin hidasta ja työlästä käydä läpi. Ehkä on ihan hyvä, että käyn pikkuhiljaa joitain komono-alaryhmiä läpi sitä mukaa kun mieleeni juolahtaa, että tämän voisi nyt hoitaa. Tänään karsin kaksi sellaista ryhmää: lääkkeet ja käsipyyhkeet.

Lääkkeet on oikeastaan aika helppo ryhmä. Niiden kohdalla en ala kysymään itseltäni, että tuottaako tämä iloa, koska jos vastaus on kyllä, niin sanoisin sen olevan hieman huolestuttavaa. Ei, lääkkeiden ei pidä tehdä minua iloiseksi. Sen sijaan katson yksinkertaisesti parasta ennen -päiväykset ja karsin sen perusteella. Otin tähän ryhmään mukaan myös kaikenlaiset ensiaputarpeet, haavansitomisvälineet ym. Kyllä sieltäkin karsittavaa löytyi - mihin esim. tarvitsemme kolme kuumemittaria?

Lääke- ja ensiapuröykkiöstä ei edes tullut kovin suuri. Siitä ei ole kovin kauaa, kun viimeksi poistin vanhentuneita.

Kaikki mahdollinen pystyasentoon, ja vieläpä aihepiireittäin läpinäkyviin purkkeihin, niin löytyy helpommin se mitä etsii.

Käsipyyhkeistä sain karsittua yllättävän ison osan. Jos ei ihan puolet, niin varmasti kolmasosa lähti. Pari siirtyi koiran pyyhkeiksi, jokunen hyväkuntoinen menee vaatekeräyslaatikkoon ja loput tekstiilikeräykseen. Monet lähtijät olivat vanhoja ja huonokuntoisia. Kaappiin tuli sen verran mukavasti tilaa, että sen alahylly sai uuden käyttötarkoituksen lasten kylpypyyhkeiden säilytystilana.

Käsipyyhkeet ennen - jälkeen. Paljon lähti, ja loput viikkasin pystyyn. Keittiöpyyhkeet koriin aseteltuna.

 Jouduin ottamaan pyyhekasaan mukaan myös eräät yläkaapin takaosaan säilömäni jo aikaa sitten käytöstä poistamani käsipyyhkeet. Jotka olivat jälleen hyvä esimerkki siitä, miten ennen KonMarin lukemista olen ollut melkoisen huono poistamaan tavaroita asunnostani. Miksihän olin ne sinne kaapin perälle piilottanut? 60 cm syvät kaapit ovat siitä pirullisia, että jos niiden etuosaan viikkaa tekstiilejä, taakse jää tyhjää tilaa, mihin voi erinomaisesti piilotella esineitä joita ei halua nähdä - jotka eivät todellakaan tuota iloa. Fiksumpi tietysti antaisi sellaisille esineille lähtöpassit. Piti näköjään yksi kirja lukea, ennen kuin uskoin, että todellakin saan heittää nämä pyyhkeet pois.

Järki ei pelaa järjestyksenpidossa

Minä ja mieheni olemme sen tyyppisiä ihmisiä, jotka pelaavat järjellä. Olimme aikoinaan koulussa niitä hikareita kympin oppilaita, pääsimme heittämällä yliopistoon ja hankimme korkeakoulututkinnot. Emme me mitään älykköjä sentään ole, mutta väittäisin, että ihan kelvollisella järjenjuoksulla varustettuja kuitenkin.

Siksipä minun onkin ollut vaikea ymmärtää, että miksi me emme opi niin yksinkertaista asiaa, kuin tavaroiden laittaminen paikoilleen. Olemme eläneet yhdessä 14 vuotta, ja sen aikana kotia on järjestelty milloin milläkin logiikalla ja pyritty sen logiikan mukaisesti järjestystä pitämään. Ja epäonnistuttu siinä surkeasti. Tunnen itseni tämän asian edessä tolkuttoman tyhmäksi.

Sanonpa esimerkkinä sanomalehdet ja mainospostin. Joista muodostuu vellova meri keittiön pöydälle. Toki olen päivän-parin välein siirtänyt siitä lehtiä paperinkeräykseen, mutta uusia tulee postin kautta joka päivä. Tämä lehdillä vuorattu pöytä alkoi sekä visuaalisesti että käytännön syistä häiritä minua niin paljon, että hankin pöydälle korin, johon lehdet tulisi laittaa. Ohjeistin perheenjäseniä: tähän koriin laitetaan päivän posti, ja pöydällä saa olla levällään vain se lehti, mitä parhaillaan istuu lukemassa. Eli kun poistuu pöydästä, pitää lehti laittaa koriin. Yksinkertaista, eikö totta? Ei pitäisi vaatia kummoista järjenjuoksua. Niinhän sitä luulisi.


Korin hankkimisesta on vierähtänyt ehkä kolmisen kuukautta. Vasta nyt lehdet päätyvät koriin ehkä jopa 90 % tapauksista. Näiden kuukausien aikana olen kerännyt pöydältä miehen jättämää lehteä käsittämättömän usein (ja uskoisin hänen tehneen samoin minun unohduksilleni), ja olemme vähän väliä toisiamme huomautelleet pöydälle unohtuneesta lehdestä. Mutta nyt pikkuhiljaa asia alkaa mennä ns. kaaliin molemmilla. Lehdet ovat vihdoinkin korissa.

Syynä tähän järjestyksenpidon vaikeuteen täytyy olla se, että kyseessä ei ole mikään järjen asia. Kun laskemme jonkun tavaran käsistämme, emme mitenkään aktiivisesti asiaa ajattele. Toimimme intuitiivisesti. Samaan aikaan ajatukset ovat jossain ihan muualla.

KonMari lupaa, että kun olet metodin mukaisesti järjestänyt kotisi, ei kaaosta enää synny, koska laitat tavarat oikeille paikoilleen. Kuulostaa melko mahtavalta lupaukselta, jonka käytännön onnistumiseen on vaikea uskoa. KonMarissa pelataan nimenomaan intuitiolla, ja siinä annetaan vinkkejä sellaisesta järjestelyn logiikasta, missä tavarat tulisi intuitiivisesti laitettua oikeille paikoilleen.

Nyt kun mietin, mitkä tavarat kodissamme pysyvät järjestyksessä, näen, miten intuitio toimii. Esim. hammasharja tulee iltaisin laitettua aina omalle paikalleen asiaa hiukkaakaan miettimättä. Sille on selkeä paikka, eikä se koskaan jää lojumaan mihinkään muualle. Samalla tavalla ne sanomalehdet alkavat mennä jo melkein itsestään sinne koriin, koska asiaa on harjoteltu jo niin monta kuukautta, että aivoissa on jotakin loksahtanut kohdalleen tämän asian suhteen. Ei tarvitse enää miettiä tätä asiaa. Puolipitoiset vaatteet viikkaan nykyään puhtaiden vaatteiden joukkoon - mutta tätä olen tehnyt niin vähän aikaa, että joudun vielä aktiivisesti asiaa ajattelemaan. Muistuttamaan itseäni siitä joka ilta sillä hetkellä, kun olen riisunut vaatteet. Tämäkin tulee vielä rutinoitumaan niin, että en joudu enää ajattelemaan koko asiaa.

Myös kengät pysyvät meillä ihme kyllä järjestyksessä, vaikka tällainen sekamelskaperhe olemmekin.  Rakensimme joskus pari vuotta sitten kenkätelineen, jossa on tarpeeksi tilaa aktiivikäytössä oleville kengille, ja jonka hyllyväli on kyllin korkea myös pitkävartisille kengille (joita ei siis tarvitse saada pelkälle telineen ylähyllylle mahtumaan). Esimerkin voima auttaa kummasti: olen sinnikkäästi laittanut sekä omat että muiden lattialle jättämät kengät telineeseen aina ohi kulkiessani ja kas kummaa, nykyään jokainen perheenjäsen osaa (ainakin lähestulkoon joka kerta) laittaa kenkänsä sinne.

Hienoa: meillä menee jo intuitiivisesti oikeille paikoilleen sanomalehdet, kengät ja hammasharjat. Enää kymmenentuhatta muuta tavararyhmää opeteltavana.

Kirppisriemastuminen

Kun marittaa kotia, isoin työ on päästä tavaroista eroon. Vaikkapa viemällä ne kirppikselle.

Viikko sitten kirjoitin blogiin kirppisturhautumisesta, joka minua vaivasi jo ennen kuin olin saanut vietyä tavarat kirpputorille myyntiin. Nyt myyntiviikko on takana, ja aivan toisella mielellä ollaan. Olen erittäin tyytyväinen kirppisviikkooni. Tavaraa meni todella hyvin kaupaksi - suurin osa siitä, mitä pöytään vein. Ihan hyvin vain viikon myyntiajalla ja tällaisella pikkupaikkakunnalla. Tuottoa tuli toistasataa euroa, vaikka hinnat olivatkin pääasiassa 0,50 - 2 € luokkaa. Rahaa tärkeämpää on kuitenkin se, että pääsin näistä eroon - toisen ihmisen romu on jonkun muun ilo. Toivottavasti niistä on iloa ostajilleen.

Tämä kirppis, jossa myin, käyttää Kirppisvaraus-järjestelmää, mistä voi nettiyhteyden avulla reaaliajassa seurata tavaroiden kaupaksimenoa. Se on tosi hauskaa hommaa. Varsinkin, kun huomaa, miten yhdenkin päivän aikana sinne kertyy pitkä lista myydyistä tavaroista.

Olin luullut, että aikuisten perusvaatteita ei osta kukaan, mutta erehdyin: suurin osa meni. Koetin vaikuttaa myynnin onnistumiseen niin, että vein myyntiin pääasiassa talvisesonkiin liittyviä vaatteita, kuten neuleita, ja jätin kesävaatteet odottamaan uutta kirppisviikkoa (ehkä toukokuussa?). Ja vein vain naisten vaatteita, jolloin pystyin laittamaan pöytään selkeän kyltin, että "Naisten vaatteita, koot..." Myin myös muuta tavaraa, joita mm. lajittelin koreihin ja kirjoitin niihnkin kyltit, mitä kori sisältää. Olen nimittäin huomannut, kun itse kiertelen kirppiksiä, että haluan saada pöydästä nopealla vilkaisulla käsityksen, mitä se sisältää. Jos se on epämääräinen penkomispöytä, kävelen sen ohi. Jos näen nopeasti (esim. kylttien tms. ansiosta) mitä pöydällä on tarjolla, saatan pysähtyä tutkimaan. En tiedä, ajattelevatko muut kirppisshoppailijat samoin, mutta päätin noudattaa tätä mallia myymisessä.

Mitä kirppiksellä menee kaupaksi? Tämän ja viime syksyisen perusteella sanoisin, että vaatteet ihan kohtalaisesti, kun ovat tarpeeksi hyväkuntoisia. Kulahtaneet eivät kelpaa. Lasten vaatteet menevät yllättävän huonosti kaupaksi, ehkä siksi että niistä on niin paljon tarjontaa. Kirjat menevät ihan hyvin, CD-levyt aivan loistavasti. Myin kymmeniä CD-levyjä ja jouduin tuomaan takaisin kotiin vain muutaman. Astiat ovat huono myyntiartikkeli - muutamia vein myyntiin, mitään en saanut kaupaksi.

Tympein hetki kirppismyymisessä on se, kun joutuu kantamaan vielä yhden ikeakassillisen takaisin kotiin. Vein myymättä jääneet vaatteet kotimatkan varrella vaatekeräyslaatikkoon, jätin muutamia satunnaisia tavaroita kirppiksen "saa ottaa" -pöytään ja laitoin kaikki jäljelle jääneet kirjat laatikkoon, jonka vien ensi viikolla kirjaston kierrätyskärryyn. Loput tavarat pistin pahvilaatikkoon odottamaan kierrätyskeskukseen lähtöä. Joudun nyt vähän aikaa varastoimaan niitä, mutta onneksi minulla on tilava varasto. Viikkokausiksi niitä en aio sinne jättää.

Vaatteet, osa 2: järjestäminen

Olen karsinut sisävaatteeni ja laittanut ne uuteen järjestykseen. Samalla ratkaisin puolipitoisten vaatteiden ongelman.

Järjesteässä harrastin mm. ahkerasti pystyviikkausta, joka on KonMari-menetelmän kulmakivi. Täytyy sanoa, että pystyviikkaus on todellakin minun juttuni. Harrastin sitä jossain määrin jo ennen kuin olin KonMarista kuullutkaan, ja kirjan luettuani innostuin siitä vielä enemmän. Pystyviikatut vaatteet pysyvät paljon paremmin siististi ja kurissa kuin pinoon laitetut. Pinojen ongelma (ainakin minulla) on ollut aina se, että jos haluan pinon pohjimmaisen vaatteet, koko läjä hajoaa. Sitä paitsi pystyviikattuna vaatteet ovat selkeästi esillä, mikään ei hautaudu toisen alle piiloon. Sieltä löytää helposti etsimänsä.

Tosin opin pystyviikkaamaan oikein vasta sitten, kun  luin KonMarin jatko-osan, missä oli siihen kuvalliset ohjeet. Vaatteet pitää taitella ihan eri tavalla kuin silloin, jos ne viikataan perinteisesti pinoon. Oikein pystyviikattu vaate pysyy pystyssä jopa "omin jaloin" ilman tukea.

Nyt muutama kuva uudesta järjestyksestä:

Toinen vaatekaappini kävi kovin väljäksi. Tuo ripustintanko oli aiemmin aivan täyteen sullottu. Osa vaatteista lähti kierrätykseen/kirpputorille, osa siirtyi ripustimen sijaan viikattavaksi. KonMari suosii vaatteiden taittelua ripustamisen sijaan. Se mm. säästää tilaa.Tämän kaapin käyttötarkoitus voi muuttua tulevaisuudessa. Ei ole tarkoitus että siitä on suurin osa tyhjänä.

Juhlamekot pystyviikattuna koriin. Enpä olisi uskonut, että näin teen. Olen aina ajatellut, että juhlamekkojen pitää tietysti olla ripustimessa, eihän niitä vaan voi taitella. Näköjään voi sittenkin - kunhan taittelee ne näin. Jopa pitkä ja melko runsashelmainen iltapukuni on tuossa korissa. Liehuvat helmat saa kummasti kuriin, kun käyttää KonMarin taittelumenetelmää (josta on kuvalliset ohjeet kirjan jatko-osassa). Juhlamekot veivät (edellisen kuvan) vaatekaapista aiemmin todella paljon tilaa, ja tuntuivat runsaine ja pitkine helmoineen tunkevan aina itsensä liikaa esille. Ja näitä käytetään kovin harvoin, joten aika turhaan ne siellä paraatipaikalla pyörivät haittana.

Toinen vaatekaappini tyhjeni myös suurelta osin. Tämän kaapin uudelleenkäyttö ja järjestely on vielä kesken. Oikeastaan koko koti pitäisi marittaa, ennen kuin tavaroiden lopulliset paikat selviävät. Eli tämä on nyt väliaikaista. Kaapissa on tällä hetkellä pystyviikattuna harvemmin käytettäviä vaatteita. Seuraavassa kuvassa on yksityiskohta kyseisestä kaapista:

Nämä harvoin käytettävät vaatteet joutavat olla makuuhuoneen kaapissa. Esim. mekkoja ja sukkahousuja. Jälkimmäiset rullattuna ja pystyyn aseteltuna (ehdottomasti pois pahvirasioistansa).

Aktiivisessa käytössä olevat vaatteeni muuttivat pois makuuhuoneesta, koska halusin niiden olevan lähellä pyykkihuoltoa. Minulle on ylitsepääsemättömän vaikeaa viedä pyykinarulta vaatteita paikoilleen, joten tämä asia piti tehdä mahdollisimman helpoksi. Ennen harmittelin, että kodinhoitohuoneeni yhteydesssä ei ole vaatehuonetta, joka ratkaisisi tämän ongelman. Mutta marituksen ansiosta en sellaista tarvitse, koska vaatteiden määrää on karsittu niin huomattavasti. Niille riittää mainiosti kolme lipaston laatikkoa. (Muut kolme tulevat olemaan miehen käytössä, kunhan hänkin saa karsittua vaatteensa.) Tämä työhuoneesta kodinhoitohuoneeseen, aivan pyykkihuoltopisteen viereen sijoitettu lipasto näyttää tältä:

Arkivaatteita pystyviikattuna. Tähän yhteen laatikkoon mahtuavat kaikki aktiivikäytössä olevat pitkä- ja lyhythihaiset paidat ja farkut. Enempää en tarvitse. (Alemmassa laatikossa on mm. urheiluvaatteet). Ja tyhjää tilaakin on vielä, kuten kuvasta näkyy. Tein ihan kokeilun vuoksi laatikkoon väliseiniä kontaktimuovilla päällystetystä pahvista soveltamalla tätä ohjetta. Oikeastaan tämä kyseinen laatikko ei edes väliseiniä tarvitsisi - ne saattavat siirtyä johonkin toiseen laatikkoon.

Niin siinä vaan kävi, että pystyviikkasin sukkanikin (kuten kuvasta näkyy). En olisi koskaan uskonut! Kun luin kirjan, ajattelin, että tällaiseen höpöhommaan en ainakaan ryhdy. Että totta kai sukat kääräistään palloksi kun sehän on niin valtavan kätevää. Järjestelyn tuoksinassa päätin kuitenkin kokeilla tällaista, ja kuinkas kävikään: paluuta palloihin ei enää ole. Pystyviikattuna ne vievät paljon vähemmän tilaa, niiden taittelu ei ole yhtään työläämpää kuin se pallojen pyörittely, ja kaiken lisäksi onhan tämä mukavamman näköistäkin näin. Eikä tarvitse penkoa sitä epämääräistä sukkaröykkiötä, jos haluaa juuri tietyt sukat laittaa jalkaan. Tuosta ne löytyvät heti.

Järjestely on vielä kesken, mutta aika hyvin tässä on päässyt käsitykseen siitä, miksi tämä KonMari-tyyppinen järjestely on niin kovin suosiossa nyt. Joka kerta, kun avaan vaatelipaston laatikon, tulee hyvä mieli. Olen luonteeltani ihminen, joka nauttii visuaalisista asioista. Kylläpä vaan viikatut vaatteet voivatkin näyttää kivalta, kun ne ovat tällä tavalla järjestettynä.

Huonekalujen piirileikki

KonMari ohjeistaa paremman järjestelyn luomisessa hyödyntämään mahdollisimman paljon niitä tavaroita, joita löytyy omasta kodista sen sijaan, että pitäisi lähteä kauppaan ostamaan uusia. Onhan se paljon halvempaa, helpompaa ja ekologisempaakin. Tällaisen ajatuksen valossa olen saanut nyt viime päivinä ratkaistua kotona monta säilytys- ym. ongelmaa yksinkertaisesti siirtelemällä kalusteita huoneesta toiseen, käyttötarkoituksesta toiseen (ja tekemällä vain yhden lisähankinnan, senkin käytettynä - vastaavasti olen myynyt yhden kalusteen pois jo hieman aiemmin).

Lähtötilanteen ongelmana olivat nämä:

• Aktiivisessa arkikäytössä olevat vaatteet ovat ihan väärässä paikassa säilytyksessä. Nimittäin makuuhuoneissa. Haluan vaatteiden olevan siellä, missä normaalistikin pukeudun, ja missä vaatteita pestään ja kuivataan: kodinhoitohuoneessa. Pyykkihuollossa minulle vastenmielisin juttu on puhtaan pyykin siirtäminen narulta säilytystiloihinsa. Tämän pitäisi olla mahdollisimman helppoa, eli säilytystilojen on syytä olla pyykkinarun lähellä (eikä toisella puolella taloa makuuhuoneessa). 
• Ja vaatteet ovat korkeissa kaapeissa. Haluaisin niille lipaston, johon ne voisi pystyviikata kätevästi.
• Työhuoneessa on tilan viejänä ja epämääräisen roinan kerääjänä vanha lipasto, josta on lähinnä pelkkää harmia.
• Lapseni lego- ja palapelirakentelut valtaavat ruokapöydän. Hän tarvitsisi oman työpöydän niille. Mutta sellaiselle pöydälle ei ole paikkaa.
• TV-seinältä puuttuu kalusteet, koska myin jo kuukausia sitten pois epämieluisan tv-tasoni, enkä saanut hankittua mitään tilalle.
• Meillä on todella ruma, iso, tilaavievä treenipenkki, josta en halua kuitenkaan eroon, koska tykkään tehdä lihaskuntotreeniä kotosalla.

Ei mikään kaunein mahdollinen sisutuselementti tämä treenipenkki.

Ja sitten ongelmanratkaisuun huonekaluja siirtelemällä:

Lipastosta tuli vaatelipasto. Tosin ihan ensimmäiseksi lipaston siirron jälkeen sinne pystyviikattiin yksi vauva.

• Työhuoneen ongelmalipasto siirtyi kodinhoitohuoneeseen. Siitä tuli minun uusi vaatelipastoni. Yhtäkkiä pelkkää harmia aiheuttanut kaluste alkoikin tuottaa iloa. (Lipaston sisällä oleva epämääräinen roina sai tuta marituskarsimisen armottoman voiman). Lipasto toimii myös erinomaisesti viikkauspöytänä.
• Lipaston siirtymisen ansiosta työhuoneeseen vapautui tilaa lapsen työpöydälle. Ostin hänelle pöydän käytettynä muutamalla kympillä. (Sivuhuomautus: mielestäni lapsen työpöydän ei suinkaan ole pakko sijaita lapsen huoneessa. Yhtä hyvin se voi sijaita siellä, missä muidenkin perheenjäsenten työpöydät ovat, eli työhuoneessa).
• Kodinhoitohuoneessa sijainnut senkki sai uuden työpaikan: siitä tuli (tai tulee, jahka saadaan siirrettyä) TV-seinän kaluste.
• Treenipenkki sai uuden työtehtävän: se toimii lapsen työpöydän penkkinä. Siinä on hyvä olla pitkä penkki, että siinä mahtuisi istumaan lapsen lisäksi myös aikuinen, jos halutaan tehdä palapeliä tms. yhdessä. Peittelin ruman penkin ensihätään pienellä päiväpeitolla - ompelen sille ehkä myöhemmin varsinaisen, vähän fiksumman näköisen päällisen. Penkkiä voi toki edelleen käyttää myös treenipenkkinä, vaikka se suurimman osan ajasta onkin tässä uudessa työssänsä.

Esikoisen uusi työpiste. Treenipenkki palvelee sen istuimena.

KonMari ja tasa-arvo (vastineeksi Saara Kohon kommenttiin Talouselämässä)

Saara Koho kirjoittaa Talouselämä-lehdessä 18.1. että KonMari ei tuo tasa-arvoa. Ryhdyin lukemaan tekstiä mielenkiinnolla, koska halusin tietää, miten hän tämän väitteen perustelee. Jouduin pettymään: hän ei perustele sitä mitenkään. Sen sijaan hän ensin luettelee muutamia mahdollisimman hömelön kuuloisia kohtia, mitä on kirjasta bongannut, jotta jokainen metodin noudattaja vaikuttaisi mahdollisimman tyhmältä. (Ja niitä kohtiahan kirjassa piisaa, koska Kondolla on hyvin omalaatuinen tapa ilmaista asioita). Sitten hän siirtyy kertoilemaan kotitöiden historiasta, eli asiasta kukkaruukkuun, ja lopuksi vielä lätkäisee esille otsikossa olevan väitteen uudelleen: KonMari ei tuo tasa-arvoa. Eikä edelleenkään perustele väitettään. Hän kyllä kertoo siitä, miten kotitöiden teko on menneisyydessä jakautunut epätasa-arvoisesti naisen ja miehen välillä.

Minäpäs sen sijaan väitän, että KonMari lisää tasa-arvoa, ja jopa perustelen väitteeni. KonMarin tarkoitus on saada koti sellaiseen tilaan, että siellä on helppo ja mukava asua. Että esimerkiksi siivoamiseen ja tavarakaaoksen kanssa pärjäämiseen ei ei tarvitse kuluttaa ylimääräistä aikaa ja energiaa, kun kaikki ylimääräinen roina on viety kodista pois ja loput on järjestelty niin loogisesti, että järjestystä on helppo ylläpitää. Tämä tarkoittaa sitä, että kotitöihin tarvitsee käyttää vähemmän aikaa. Jos oletetaan, että perhe on päättänyt jakaa kotityöt epätasa-arvoisesti niin, että nainen tekee (lähes) kaiken, niin eikö se tasoita tätä tilannetta, että kotitöiden määrä on vähäisempi ja niiden kuormittavuus helpompi?

Itse asiassa KonMari-menetelmään kuuluu sellainen sääntö, että marita vain omat tavarasi. Se tarkoittaa, että nainen ei yksin marita koko perheen kotia, vaan mies karsii ja järjestelee omat tavaransa, lapset omansa. Lopputuloksena syntynyttä järjestystä pidetään yllä yhdessä. Eikö tämä ole nimenomaan tasa-arvoista?

Ikuisuuskysymys: puolipitoiset vaatteet

Puolipitoiset vaatteet ovat olleet minulle ongelma iät ja ajat. Missä ihmeessä niitä säilytetään? Olen aina kaipaillut kätevää paikkaa, johon ne voi vaivatta illalla nakata läjään ja sieltä aamulla pukea ne päälle. Mutta aina kun olen sellaisen paikan määritellyt (joskus se oli sängynaluslaatikko, joskus kodinhoitohuoneen senkin hylly, joskus vaatekaapin tietty hylly jne.) niin käytännön toteutus on jäänyt puolitiehen. Jotenkin en vaan ole saanut aikaiseksi huolehtia siitä, että puolipitoiset vaatteet nakattaisiin niille määrättyyn paikkaan. Sen sijaan olen nakellut niitä milloin minnekin. Minkä seurauksena niitä on lojunut ympäri kotia, sohvilla, tasoilla, lattioilla, joka puolella. Jolloin en ole enää pysynyt kärryillä siitä, että missä minun vaatteeni ovat. Yleensä hukassa. Aamulla ei tee mieli etsiä päällepantavaa sieltä jostain hukasta, vaan on mukavampi ottaa kaapista puhtaat. Jotka lisäävät puolipitoisten vaatteiden määrää ympäri kotiani. Hukun niihin.

KonMarin luettuani oivalsin, että ongelman ydin on nimenomaan siinä, että vaatteet nakataan johonkin epämääräiseen läjään. Että suhtaudun puolipitoisiin vaatteisiin niin puolihuolimattomalla asenteella, etteivät ne ole edes viikkaamista ansainneet. Ja ratkaisun avain on siinä, että haluan ottaa mielummin kaapista siististi viikatun vaatteen kuin jossain lattialla lojuvan.

Ratkaisu, jonka otin käyttöön pari viikkoa sitten ja joka on koko ajan toiminut täydellisesti, on tämä: ei ole puolipitoisia vaatteita. On vain likaisia ja puhtaita vaatteita. Likaisten paikka on pesukori, ja puhtaiden paikka on se lipasto, missä nykyään säilytän puhtaita vaatteitani. Jos puolipitoinen vaate on niin puhdas, että sen viitsii vielä pukea päälle, niin se on kyllin puhdas oleskelemaan puhtaiden vaatteiden joukossa, omalla paikallaan. Miksihän olen ennen ajatellut, että on liian työlästä viikata puolipitoiset vaatteet joka ilta? Niiden viikkaaminen todellisuudessa vähentää työmäärää. Kun en joudu enää siivoilemaan epämääräisiä vaateröykkiöitä ympäri kotia, enkä käyttämään aikaa hukassa olevien vaatteiden etsimiseen. Nyt, kun olen ottanut viikkaamisen tavaksi, se tulee rutiinilla. Ei vaatteiden nakkelua, vaan taittelua. Ja kun se on taiteltu, se näyttää menevän kuin itsestään omalle paikalleen.

Vaatteet, osa 1: karsiminen

Reilu viikko sitten aloitin varsinaisen marittamisen, ja vieläpä KonMarin ohjeen mukaisesti vaatteista. Muutakin tavaroiden karsintaa ja pienempien tavararyhmien KonMari-henkistä karsintaa olen tehnyt viime viikkoina, mutta nyt otin käsittelyyn yhden ison ryhmän. Päätin helpottaa hommaa sillä tavalla, että käyn läpi tässä vaiheessa ainaostaan sisävaatteet.

Työ osoittautui paljon isommaksi kuin luulin. KonMari-menetlemän tehokkuus iski lujaa päin naamaa: kun koko huushollista kerää samaan läjään joka ikisen omistamansa sisävaatteen, joutuu kauhukseen huomaamaan, että niitä on paljon enemmän kuin oli luullut. Kondo onkin puhunut säilytystilojen ongelmallisuudesta: ne hautaavat ja piilottavat tavaraa sisäänsä. Ennen olen karsinut vaatteita ottamalla kaapista ulos yksittäisiä poislähtijöitä. Kuinka hirveästi sinne onkaan tuolla menetelmällä jäänyt vaikka mitä!

Vaatevuori, jolle täytyi ryhtyä kiipeämään.

Vaatevuoren läpikäyminen herätti monenlaisia tunteita. Ihmetystä, että miten minä, joka en edes erikoisemmin shoppailusta pidä, olen näitä näin paljon hankkinut. Ja kuinka monet näistä vaatteista olikaan hautautunut pinojen ja laatikkojen alimmaiseksi, jolloin ne olivat siellä vaan tilanviejänä, eivät käytössä. Joidenkin kohdalla yllätyin: ai niin, minulla on tällainenkin, enpä ole muistanutkaan. Paljon oli myös sellaista, jotka oli aiemmissa karsintaprosesseissa päätetty jättää syystä tai toisesta, mutta jotka eivät siitä huolimatta olleet päätyneet käyttöön.

Tulin siihen tulokseen, että haluan säästää vain pienen määrän vaatetta. Sen verran, että jokainen vaate on aktiivisessa käytössä. En tarvitse 30 alushousuja, kun pesen kuitenkin pyykkiä useamman kerran viikossa. On turha haudata suurin osa niistä korin pohjalle muiden alle. Ainoastaan sellaiset ei-aktiivikäytössä olevat vaatteet, kuten juhlamekot saivat jäädä. Tai siis osa niistä. Koitin kovasti miettiä, mikä tuottaa iloa ja mikä ei. Ihan helppoa se ei ollut - vaikkakin Kondo antaa konkreettisia lisäohjeita ilon tunnistamiseen kirjansa jatko-osassa.

Miksi vaatteita on kertynyt näin paljon? Varmasti yksi syy, niin noloa kuin se onkin myöntää, on se, että niitä on niin kiva ostaa. Tällaisesta epäekologisesta tavasta olisi syytä hankkiutua eroon mitä pikimmiten. Mutta on niiden määrään myös järkisyitä. Olen ollut raskaana ja imettänyt kahteen kertaan viime vuosina. Ja välillä viettänyt sohvaperunan elämää, välillä treenannut lisää lihasta tai pudotellut muutamia kiloja. Vartalon koko ja muoto on siis vaihdellut koko ajan. Olen pienikokoinen ja normaalipainoinen, ja minunlaisellani parinkin kilon painon nousu/lasku vaikuttaa siihen, että esim. farkut käyvät liian pieniksi/isoiksi. Olen joutunut varastoimaan väärän koon vaatteita kaiken varalta. Ja toki koon lisäksi vaatteiden tyylikin on vaihdellut - oma mieltymys tai elämäntilanne ei ole pysyvää sorttia. Ja kaiken lisäksi seassa on myös hutiostoja.


Nytkin ilotarkastusta tehdessäni jouduin jättämään muutaman sellaisen vaatteen, joka ei (koska tällä hekellä imetän) istu päälleni, odottamaan tulevaa. En oikein osannut niistä sanoa, mitä mieltä niistä olen nyt. Tällä hetkellä iloa tuottavat lähinnä sellaiset paidat, joiden kanssa on hyvä imettää, mutta en toki viitsi kaikkia muita hukkaan heittää, kun tämä on vain väliaikainen tilanne.

Yhden vaatteen kohdalla tuntui siltä, etten pysty tästä luopumaan, valtavan suuren tunnearvon vuoksi. Mutten pysty sitä käyttämäänkään, koska se on villaa, ja ihoni ei kestä sitä nykyään. Käytin tähän vaatteeseen KonMari-henkistä itseni psyykkaamista: vaate ei pääse oikeuksiinsa kaapissa, jossa se lojuu käyttämättömänä vuodesta toiseen. Vein sen kirpparille, ja joku osti sen heti. Tuntui haikealta. Silloin mietin, että minun kannattaa iloita siitä, että vaate pääsi nyt lämmittämään ja ilahduttamaan uutta käyttäjää.

Vaatetta lähti paljon. Ja sitä jäi ehkä kutakuinkin sopivasti. Karsimisprosessiin meni aikaa monta päivää, koska en voi (mm. vauvan äitinä) pyhittää tällaiselle asialle tuntikausia päivässä. Mutta valmista tuli, ja olokin keventyi samalla.

Melkoinen määrä ripustimia jäi tyhjilleen. Muutama näistäkin pääsee kirpputorille etsimään uutta kotia.

Nämä kaikki saavat lähteä. Muovipussit keräyslaatikoihin, muut kirpputoripöytään.

Pieni kirppisturhautuminen

Olen parhaillani pakkaamassa tavaraa kirpputorille. Pöytävuokra alkaa tänä iltana. Tämä on nyt toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun vuokraan kirppispöydän. Tuotevalikoima on vaihtunut välissä.

Tällä hetkellä olo on sellainen, että tässä touhussa ei ole kerta kaikkiaan mitään järkeä. Näen tuntikausia vaivaa sen eteen, että valikoin, pesen, silitän, hinnoittelen, pakkaan, kuljetan ja järjestelen tavarat pöytään. Ja lisää vaivannäköä syntyy siitä, että kirppiksellä on piipahdettava vähän väliä siivoamassa pöytää, koska ihmiset ovat kykenemättömiä laittamaan tutkimiaan tavaroita takaisin paikoilleen siististi. Vaate otetaan hengarista ja nakataan myttyyn pöydälle. Lopulta näen vaivaa sen eteen, että käyn tyhjentämässä pöydän ja koitan saada järjesteltyä myymättä jääneet tavarat varastooni. Kaikesta tästä saan "voittoa" muutama kymmentä euroa (syksyn kirppisrupeama "tuotti" noin 60 euroa kahdessa viikossa pöytävuokran päälle), vaikka eihän se mitään oikeaa voittoa ole, kun käytettyä tavaraa myy pois, ja siitä on ostettaessa on maksanut moninkertaisen summan. En tiedä olisiko myynti parempaa kaupungin puolella - minä myyn roinaa tässä pikkupaikkakunnan lähikirppiksellä.

Miksi siis ylipäänsä ryhdyn tähän? Koska aika on rahaa, eikö olisi järkevämpää viedä tavarat Konttiin tms. kierrätyspaikkaan ihan vaan päästäkseni siitä eroon?

Ehkä siksi, että koitan jollain tavalla hyvittää itselleni sitä, että olen näin paljon tavaraa hankkinut riesakseni. Että jos niistä saa pois myydessä edes jokusen killingin, niin ei tarvitse niin paljon harmitella, että tavaraa on tullut hankkineeksi. Kun on ostanut monen kympin farkut, ja ne ovat laihtumisen myötä käyneet liian isoiksi ennen kuin ne ehtivät olla päällä montakaan kertaa, niin ei vaan millään viitsisi antaa ilmaiseksi pois. Että pitäisi edes pari euroa saada niistä takaisin.

Tuntuupa järjettömältä. Juuri nyt olen todella turhautunut tähän kirppistouhuun. Jo ennen kuin olen ehtinyt edes viedä tavaroitani sinne. Takaisin en niitä kyllä enää ota! Eli suoraan kohti kierrätyskeskusta tms. paikkaa viikon päästä, kun olen huomannut, että ei niitä kukaan ostanut.

Yksinkertaisuuden kaipuu

Olen aina haaveillut omakotitalosta, jossa on tilaa ja väljyyttä ja omaa rauhaa. Toive toteutui neljä vuotta sitten, kun suunnittelin itselleni talon, rakennutimme sen ja muutimme siihen asumaan. Olen onnellinen talossani, ja toivon voivani asua siinä jopa loppuelämäni.

Mutta välillä huomaan haikeana miettiväni, millaista olisi elää paljon yksinkertaisemmin. Pienesti ja minimalistisesti. Pois kaikki tavara, jota ilmankin pärjää, pois avarat tilat, joiden vuoksi ei ole pakko olla toisen ihmisen lähellä. Miten vähällä pärjäisi niin, että nauttisi kuitenkin elämästä juuri sellaisena kuin se on?

Minikokoiset talot ovat nyt muotia. Niissä on jotain kiehtovaa. Millaista olisi elää vaikkapa pienessä hirsimökissä, omistaa vain välttämättömimpiä tavaroita ja täyttää elämänsä yhdessäololla perheen kanssa? Töistä tienatut rahat eivät kuluisi kodin ylläpitoon ja lainan maksuun, vaan vaikkapa matkusteluun ja muuhun mielekkääseen ei-materiaan. Television katselun sijaan oleskelisi luonnon helmassa mahdollisimman paljon. Miltä tämä kuulostaa? Aika hipiltä.

Tai millaista olisi tehdä niin kuin jotkut tekevät, että myisi kaiken pois ja lähtisi koko perheen kanssa kiertelemään maailmaa reppureissaajana. Siinä pitäisi osata pärjätä vain vähäisellä tavaramäärällä. Ei varmasti olisi tylsää elämää se. Töitä tehtäisiin etänä kannettavalla tietokoneella. (En ole kiinnostunut työttömänä olemisesta).

Haaveilun jälkeen laskeudun takaisin todellisuuteen, "isoon" 126 neliön talooni, jossa on ihan onnellista elää. Ehkä vielä onnellisempaa sitten joskus, kun olen saanut tämän mukavampaan järjestykseen. Sellaiseen, joka tekee arjesta iloisella tavalla yksinkertaisempaa.

Lapsi marittaa

Ensin hieman lapsen tavaroihin liittyvää pohdintaa

Lapsen tavarat ovat tavaraähkyiselle äidille iso ongelma. Leluja, kirjoja, lapsen askartelutuotoksia ja kaikenlaista muuta tavaraa kertyy nopeasti, ja niitä on todella vaikea pitää järjestyksessä. Ja lapsen kohdalla ei kovin helposti voi siirtyä minimalismiin, koska pienelle ihmiselle esim. lahjojen saaminen on vielä niin kovin tärkeää. Aina kun vietetään joulua tai synttäreitä, entisestäänkin valtava tavaramäärä kasvaa kasvamistaan.

Marie Kondo toteaa että "Leluja on vaikea ryhmitellä - -  niiden säilytys on varsin monimutkaista. Lapset eivät liioin leiki joka päivä samoilla leluilla eivätkä samalla tavalla. Siksi lelujen siivoaminen on liian vaikeaa aloittelijoille". (Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys, s. 271). Tämä on kyllä tullut todettua aivan liian usein. Olen koittanut kehitellä lapsen huoneeseen jonkunlaisen loogisen järjestyksen, mutta sitä ei osaa noudattaa kukaan tässä perheessä, ei lapsi, eivät vanhemmat.

Ahjoniemen kirjassa on kirjoitettu hyvinkin viisaita sanoja lasten tavaroista. Erityisesti kiinnitin huomiota tähän kohtaan: "Lapsi ei luonnostaan kiinny esineisiin. Hän on oppinut sen sinulta tai puolisoltasi. - - On vanhempien tehtävä opettaa lapselle kykyä luopua tarpeettomista tavaroista." (Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys, s. 68). Luulenpa, että yksi syy sille, miksi minun on ollut aiemmin vaikea luopua tavaroista, on juurikin tämä. Minulle on opetettu lapsuudessa tunnesiteen muodostamista tavaroihin, mutta ei niistä luopumisen taitoa. Niitä leluja, joista olin kasvanut jo ohi, kyllä ilmeisesti pakattiin pikkuhiljaa pois ja vietiin varastoon(?), mutta en muista osallistuneeni itse aktiivisesti tähän karsimisprosessiin (äitini tämän luettuaan korjatkoon, jos muistan väärin. Kuitenkin lapsuudesta on jo kymmeniä vuosia aikaa, asia on voinut vaan unohtua).

Olen tullut siihen tulokseen, että teen lapselleni palveluksen, kun opetan hänelle pienestä pitäen tavarakaaoksen hallinnassa pitämistä. Ja se on paljon muutakin kuin "siivoa huoneesi!" Se on mm. kykyä luopua turhista ja iloa tuottamattomista tavaroista.

Ja sitten käytännön kokemuksia: viisivuotias lapseni marittaa itse

Tänään kompastelin tavararöykkiöihin lapseni huoneessa, joka näytti tältä:

Ja sen seurauksena päätin, että tämä maritetaan nyt. KonMarissa todetaan, että karsi vain omat tavarasi. Se tarkoittaa, että lapseni pitää itse marittaa omat tavaransa, minä en sitä voi hänen puolestaan tehdä. Kuulostaapa vaikealta, lapseni on kuitenkin vasta viisivuotias. Päätin kuitenkin kokeilla, miten tavaroiden karsiminen KonMari-menetelmän mukaisesti onnistuu pikkulapselta, ja yllätyin toden teolla. Hän on siinä taitavampi kuin minä! Näin se sujui:

Otimme käsittelyyn yhden tavarayhmän kerrallaan; aloitimme palapeleistä. Kehoitin häntä keräämään kaikki palapelit yhteen kasaan, ja hän ryhtyikin siihen innostuneena. Sitten ohjeistin häntä ilotarkistukseen näin: ota yksi palapeli käteen ja mieti, haluaisitko lähiakoina rakentaa sen, vai tuntuuko siltä, ettei kiinnosta. Ja sen perusteella tehdään kaksi eri pinoa. Tämä ilotarkistus sujui lapselta aivan leikiten: hän tiesi todella selvästi, mitkä hän halusi jättää, mitkä poistaa. Huomasin, että nimenomaan tämä (KonMarille ominainen) karsimismenetelmä, että yksi esine otetaan käteen kerrallaan pohdittavaksi, sopii lapselle todella hyvin. Se on helppoa ja selkeää. Jos sen sijaan olisin antanut hänelle tavaröykkiön ja käskenyt noukkia sieltä säästettävät ja poistettavat, olisi se ollut vaikeampaa. On helpompi miettiä yhtä esinettä kerrallaan, kuin käsitellä isoa kokonaisuutta.

Poistettavista palapeleistä yksi lähti meidän yhteisestä päätöksestämme kirpparilaatikkoon, ja muut pakattiin varastoon odottamaan kuopukseni kasvamista palapeli-ikäiseksi.

Seuraavaksi otimme käsittelyyn kaiken paperisen, poislukien kirjat. Tähän mennessä puuhakirjoja, legojen rakenteluohjeita, lehtiä, tarratauluja, lapsen piirroksia ym. on säilytetty pienen lipaston laatikoissa. Ne ovat olleet siellä sikin sokin läjässä, josta on hyvin vaikea löytää mitään. KonMari ohjeistaa säilyttämään kaiken mahdollisen pystyssä, ja niinpä paperiasiat saivat siirtyä laatikosta kansioihin ja pystykoteloihin. Yllätyimme molemmat puuhakirjojen ym. suuresta määrästä. Laatikkoon hautautuneena ne ovat painuneet unohduksiin. Nyt ne ovat selvästi esillä, että lapsen on sieltä helppo valikoida itselleen tekemistä. Kaikki tarrat laitoimme yhteen kirjekuoreen. Ja kaikki lehtileikkeet (lapseni harrastaa jonkin verran niiden keräilyä) niille sopivaan mappiin.

Tehtäväkirjat, lehdet ym. laitettiin lehtikoteloihin. Piirustukset, tarrataulut ym. A4-paperit rei'itettiin mappin. Askartelutuotokset ja kortit laitettiin kenkälaatikkoon, jonka lapsi on joskus kerhossa tuunannut leikekuvien avulla omaksi säilytyslaatikokseen.

Myös paperisten juttujen suhteen lapsi pääsi itse päättämään karsimisesta ja tekemään ilotarkistusta. Meillä oli tallessa mm. valtava läjä onnittelukortteja. Opetin lapselleni (asian jonka olen joutunut ensin opettamaan itselleni) että korttien tarkoitus on ilahduttaa sillä hetkellä, kun ne saadaan. Sen jälkeen niitä voi pitää vähän aikaa esillä (me laitamme ne magneeteilla jääkaapin oveen) mutta sitten niitä ei enää kannata säilyttää. En kuitenkaan alkanut nakkelemaan roskiin lapsen saamia kortteja, koska lapseni tehtävä on itse ilotarkistaa omat tavaransa. Kävimme koko korttipinon läpi yksi kortti kerrallaan. Jälleen sain yllättyä siitä, miten taitava lapsi oli kuuntelemaan omaa ilon tunnettaan. Muutama kortti säästettiin, suurin osa lähti roskiin. Tiedän, että joissakin kodeissa kortit uudellenkäytetään askartelumateriaalina. Kiva idea, mutta valitettavasti lastani ei kiinnosta askarteleminen, ainakaan kotona.

Päiväkodissa ja kerhossa hän on kuitenkin askarrellut muiden mukana, ja sen seurauksena meille on kertynyt melkoinen määrä hänen tuotoksiaan. Myös piirroksia ja maalauksia (joista suurin osa on pensselin/tussin käytön harjoituksia eli suttua, joka ei esitä mitään) löytyi iso nippu. Nämäkin ilotarkistettiin läpi: askartelutuotoksille on oma laatikkonsa, piirrokset laitetaan kaikki yhteen mappiin, ja ne, joita ei säästetä, laitetaan roskiin / paperinkeräykseen. Lapsi teki jälleen valinnat itse, ja suurin osa tuotoksista lähti. Etenkin epämääräiset suttupiirrokset olivat sellaisia, etteivät ne häntä hiukkaakaan puhutelleet - hän ei edes muistanut tehneensä niitä. En puuttunut valintoihin kuin aivan parin tuotoksen kohdalla. Esim. hän halusi heittää pois elämänsä ensimmäisen askartelutuotoksen, kaksivuotiaana tehdyn pienen kartonkisen rasian, mutta minun oma ilotutkani sanoi, että tämä säästetään.

Tavarasta luopuminen ei näyttänyt olevan lapselle lainkaan vaikeaa, eikä hänestä tuntunut pahalta katsoa roskiin tai paperikeräyksen lähtevien korttien ja askartelutuotosten röykkiötä. Miksipä se olisi tuntunut pahalta: hän oli itse kuitenkin todennut, että ne eivät tuota iloa. Päätöksenteko oli helppoa ja suoraviivaista. Minä vaan ojentelin tavaroita yksi kerrallaan hänen käsittelyynsä, ja hän päätti muutamassa sekunnissa, että lähteekö vai jääkö se.

Tätä pidemmälle emme vielä päässeet marituksessa, mutta jatkoa seuraa.

Tavaroiden hävittäminen ja KonMarin ekologisuus

Kun aloin lukea KonMari-teosta, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on epäekologista eikä ollenkaan kestävän kehityksen mukaista puuhaa. Myöhemmin olen oivaltanut asian olevan päinvastoin.

Kirjaa lukiessa tulee sellainen olo, että tässä vaan heitetään surutta säkkitolkulla käyttökelpoista tavaraa kaatopaikalle. Mutta itse asiassa kirjassa ei sanota, että tavarat pitäisi heittää roskiin. KonMari ei ole kierrätysopas, jossa neuvottaisiin, mihin karsitut tavarat pitäisi viedä. Sellainekin opas tulisi kyllä tarpeeseen, mutta tämän kirjan tehtävä se ei ole. Kirja on tehty Japanissa ja se on levinnyt ympäri maailmaa - me suomalaiset tuskin hyötyisimme sellaisista kierrätysohjeista, jotka pätevät Japanissa. Eri maissa on erilaiset kierrätyskäytännöt ja tavaraa vastaanottavat tahot. KonMari neuvoo, miten pystyt luopumaan tavarasta ja miten jäljelle jääneisiin tavaroihin suhtaudutaan, ja miten ne järjestellään. Kirjassa sanotaan, että karsitut tavarat viedään "pois". Jokainen saa itse päättä miten sen tekee, viekö ne kirpparille, kaatopaikalle, kierrätyskeskukseen vai johonin muualle.

Mutta siis, kuten aiemmin totesin, KonMari on nimenomaan ekologista ja kestävää kehitystä tukevaa. Koska menetelmä houkuttelee sellaiseen elämäntapaan, että turhaa tavaraa ei enää hankita lisää. Kun koko kotinsa jokaisen tavaran käy läpi ja päättää sen kohtalon, ja huomaa miten paljon tavaraa joutaa lähteä, ei varmasti ole kovin innokas kantamaan lisää roinaa takaisin taloon. Näin ainakin itsestäni tuntuu: toiveissani on päästä tavarapaljoudesta eroon ja huolehtia siitä, että sellaista ei enää uudelleen kerry. Huvin vuoksi shoppailu saa luvan loppua, ja jokaista hankintaa harkitaan huolellisesti. Panostetaan mielummin laatuun kuin määrään - sellaisiin tavaroihin, joita oikeasti tarvitsen ja joista on minulle iloa, ja jotka kestävät pitkään. Se on ekologista. Kuten myös se KonMariin sisältyvä ajatus, että uusien tavaroiden hankkimisen sijaan kannattaa miettiä, miten voisi olemassa olevia iloa tuottavia tavaroita hyödyntää (kenties uudella tavalla). Ei hankita aina vaan uusia säilytysratkaisuja, vaan järjestellään ne olemassa olevat paremmin.


Minä mietin aika paljonkin ekologisia seikkoja kun teen omia valintojani. Esimerkiksi jätteet lajittelen huolellisesti. Vauvani käyttää kestovaippoja. Ja niin edelleen. Monta asiaa tulee kyllä tehtyä hyvinkin epäekologisesti, eli parantamisen varaa olisi. Kun maritan kotiani, haluan hoitaa tavaroista eroon pääsemisen mahdollisimman ekologisella tavalla. Toisin sanoen kaatopaikka on ihan vihoviimeinen vaihtoehto. Tavaroista eroon hankkiutuminen (muuten kuin roskiin nakkaamalla) on todella, todella työlästä, ja se on yksi syy, miksi siihen en ole oikein jaksanut aiemmin ryhtyä. Nyt olen päättänyt, että jos en saa myytyä tavaroita kirpparilla, vien ne suosiolla kierrätyskeskukseen sen sijaan, että jäisin hilloamaan niitä varastoissani.

Joistakin tavaroista on helppo hankkiutua eroon. Esim. vaatteet. Ainoatakaan ei tarvitse heittää roskiin. Parhaat aion koittaa myydä pöytäkirppiksellä, huonommat mutta käyttökelpoiset vien vaatekeräyslaatikkoon, ja rikkinäiset rätit voi viedä tekstiilikeräykseen, jota useat vaatekaupat nykyään harrastavat (ja antavat jopa alennuskupongin palkkioksi). Lasten tarvikkeet voi myydä helposti provisiomyynnillä Vadelmatarhalla. Jotain tavaroita olen lahjoittanut sellaisille, jotka niitä tarvitsevat, esim. Facebookin roskalava-ryhmässä. Ja joskus tavara voi ehkä jäädä itselle, mutta iloa tuottaakseen sen pitää ensin muuttaa muotoa ja käyttötarkoitusta. Esim. löysin eilen kaapista vanhan, itse tekemäni hameen, joka on ihanaa samettikangasta, muttei enää minun juttuni. Päätin leikellä hameen osiin ja ommella siitä tyttärelleni mekon.

Lasten vaatteet

Vein muutama päivä sitten kassitolkulla pieneksi menneitä lasten vaatteita kirpparille. Koska halusin päästä helpolla, vein ne Vadelmatarhan täyspalveluun provisioperusteiseen myyntiin. Sieltä ne jatkavat matkaansa hyväntekeväisyyteen sitten jos ne eivät mene kaupaksi. Niitä ei tarvitse enää kantaa takaisin tähän kotiin. Olen myynyt lasten vaatteita vuosien varrella myös fb-kirppareilla (erittäin työlästä!) ja perinteisellä itsepalvelukirppiksellä (meni hunosti kaupaksi). Olen kokeillut myymistä myös kirppistapahtumissa, jotka kestävät muutaman tunnin, ja joissa istutaan oman myyntipöydän ääressä myymässä. Niissä myynti on sujunut ihan hyvin.

Kun olen lajitellut vaatteita myytäviin ja säästettäviin, olen miettinyt, miksi vauvan vaatteista luopuminen on niin vaikeaa. Isomman lapsen vaatteiden pois laittaminen on paljon helpompaa. Nuorimmaiseni on puolivuotias vauva, joten olen nyt vaatteita karsiessani joutunut kohtaamaan ne kaikkein voimakkaimmalla tunnesiteellä varustetut: vastasyntyneen kokoa olevat. Tuntuu kylmän julmalta nakella ne kirppispussiin. Tekisi niin kovasti mieli säästää muistona.

Kun en pysty luopumaan pienistä vauvanvaatteista, kyse on oikeastaan siitä, että yritän pitää epätoivoisesti kiinni pikkuvauvastani, jota ei enää ole, koska hän on kasvanut isoksi vauvaksi. Jos säästän pikkuvaatteet muistona, ne tuskin varastossa pysyvät ihanan vauvantuoksuisina. Siellä ne ovat vain surullisen tyhjiä kuoria, joiden sisällä ei ole enää ketään. On parempi antaa niille mahdollisuus tehdä sitä, mihin ne on tarkoitettu. Eli myydä tai antaa ne eteenpäin lämmittämään jotain toista pientä ihmistä.

Kun mietin sitä iloa, mitä seuraava käyttäjä pienistä vaatteistamme saa, voin luopua niistä hyvillä mielin. Mutta ihan jokaista en silti pysty myymään. Varsinkaan niitä, jotka olen itse isolla työllä ommellut tai neulonut. Omatekoisiakin vaatteita olen kyennyt myymään pois, mutten kaikkia. Aion olla itselleni armollinen. Jätän ne muutamat odottamaan vielä sitä hetkeä, että olen valmis luopumaan niistäkin. Ja jotakin säästän perinnöksi. Ehkä yhden vaatteen per lapsi. Kuten vauvani erään puuvillaisen juhlamekon, jonka olen tehnyt itse. Se voisi säilyä hyvänä jopa vuosikymmeniä, ja ehkä joskus olla lapsenlapseni yllä. Trikoovaatteita en aio yrittää säästää, koska luulenpa, ettei niiden jousto säily hyvänä pitkiä aikoja.

Ilotarkistus - ja ne muut karsimisperiaatteet

KonMarin perusajatus, että säästä vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa, on suorastaan mullistavan nokkela. Vaikka se ensi kuulemalta tuntuukin vähän höpsöltä. Tämä periaate nimittäin auttaa karsimaan tavaraa todella huomattavissa määrin. Ja toiseksi, se antaa täyden vallan itselle, omien tunteiden kuuntelemisille. Mitään ei ole pakko säästää tai hävittää, vaan oma ilon tunne (tai sen puute) ratkaisee. On jotenkin helpottavaa, kun ei tarvitse jokaisen tavaran kohdalla järkisyihin vedoten perustella itselle sitä, mikä on tavaralle oikea kohtalo. Riittää että kunteelee tunteitansa.

Ilotarkistukseen liittyy (tai ainakin kuulostaa monien sellaisten mielestä, jotka eivät ole KonMari-menetelmää ajatustyöstäneet) yksi ongelma. Nimittäin se, että joitakin tavaroita vaan tarvitsee, vaikkeivat ne tuotakaan iloa. Tähänkin Kondo on kyllä antanut omat tarkennuksensa kirjan jatko-osassa. Kun ruvetaan pohtimaan ilotarkistuksen jälkeen kysymystä "tarvitsenko tätä", niin mielestäni on olennaisinta se, että vastauksen pitää olla selvä "kyllä". Eikä esimerkiksi "no saatan minä ehkä joskus tarvita". Sellainen ehkä joskus -tavara joutaa lähteä, koska sellaisia tavaroita on aivan liikaa, ainakin minulla. Ei ole järkeä säästää niitä kaikkia. Varsinkaan niitä, joita ei todennäköisemmin tarvitse. Jos huomaa sitten joskus, että tarvitsee sittenkin, niin sellainen tavara löytynee kaupasta tai on lainattavissa joltain tutulta.

Eli se "ehkä saatan joskus tarvita" on mielestäni väärä perustelu säästää joku tavara. Ja voisinpa luetella nipun muitakin huonoja tavaroidenkarsimis/säästämisperiaatteita, joita olen aiemmin valitettavasti noudattanut.

•     "Tavara pitää kuluttaa loppuun" / "Tavara pitää säästää, koska se on vielä käyttökelpoinen". Tämä kammottava sääntö johtaa siihen, että kämppä täyttyy tavaroista, jotka eivät kulu loppuun ikinä. Todella monet tavarat ovat sellaisia, että ne kestävät ja kestävät, vuosia ja vuosikymmeniä. Sitäpaitsi emme elä pula-aikaa. En halua käyttää elämääni siihen, että asustan inhoamani tavaroiden seassa, joista en saa luopua, koska ne eivät ole vielä kuluneet loppuun. Ainoat tavarat, joihin tätä sääntöä voisi soveltaa, ovat ns. kulutustavarat. Vaikkapa vessapaperi. Totta kai rulla käytetään loppuun.
•     "Tätä voi käyttää vielä johonkin... vaikkapa askarteluun(?)" Ensinnäkään tässä huushollissa juuri koskaan ei askarrella. Jos sellaista alettaisiin harrastaa, voisin koota pienen askartelulaatikon, jonka sisällä olisi tarvikkeita siihen tarkoitukseen. Mutta en alkaisi säästää puolta varastollista tavaraa, joka ehkä on käyttökelpoista johonkin epämääräiseen tarkoitukseen.
•     "Karsin pois ne tavarat, joita en ole käyttänyt vuoteen." Tämän menetelmän tehottomuutta on perustellusti krtisioitu KonMari-teoksessa. Jotain tämän suuntaista olen itsekin kokeillut noudattaa, mutta tulokset ovat olleet heikkoja.
•     "Lahjaa ei saa heittää pois." Tämä ajatus oli iskostunut päähäni niin lujaan, että tuntui suorastaan tabulta luopua lahjaksi saadusta tavarasta. Kunnes KonMarin luettuani opin, että lahjan tehtävä on ilahduttaa sillä hetkellä, kun lahjan saa. Sen jälkeen se voi jatkaa matkaa jonnekin muualle, jos siitä ei ole iloa. Lahjat ovat mielestäni todella ongelmallisia, koska lahjan antamiseen liittyy aina jonkunlainen tunnelataus. Joku on nähnyt vaivaa sen eteen, että on miettinyt minulle sopivaa lahjaa ja hankkinut sellaisen. Olen ohjeistanut lähisukulaisia antamaan lahjaksi vain sitä, mitä pyydän, tai jotain, jonka saa helposti kulutettua (kuten syötävää).
•     "Lapsuusmuistoihin liittyvät esineet pitää säilyttää". Tämä on jossain määrin kotoa opittu juttu. Olen saanut lähisukulaisilta ihmettelyä siitä, että miten raaskin myydä kirpparilla lasteni leluja. Kun ei minunkaan lapsuuteni leluja ole myyty pois, ne on säilytetty muistona. Minusta on ihan OK säilyttää muistona muutama pieni lelu, vaikkapa perinnöksi lapsenlapsille. Minusta on hauskaa, että omat lapseni ovat saaneet mummolassa leikkiä minun vanhoilla leluillani. Mutta nykyään tavaraa on niin hirveän paljon, ettei kaikkea kannata säästää. Ennen leluja ei ollut sellaisia valtavia määriä kuin nyt. Jos säästäisin jokaisen lelun, minun pitäisi rakentaa pihalleni joku erillinen varastorakennus pelkästään niitä varten, niin paljon niitä on. Jos vien ne kirpparille, ne pääsevät ilahduttamaan muita lapsia sen sijaan, että lojuisivat vuosikymmeniä varastossa.

Ajatuksia KonMarista järjestelymaratonin alussa

Minulla on ollut aina hankaluuksia kotini tavarapaljouden ja järjestyksenpidon kanssa. En ole siivousihminen. Vuosien mittaan kaikenlaista tavaraa on kertynyt enemmän ja enemmän, vaikken ole mikään keräilijä tai romuhamsteri. Aiemmin luulin ratkaisuna olevan isomman kodin ja parempien säilytystilojen hankkiminen, mutta olen oppinut kantapään kautta, että lisäneliöt ja uudet kaappitilat täyttyvät aina ennen pitkää. Muutama vuosi sitten aloin kärsiä melkoisesta tavaraähkystä, ja ryhdyin hankkiutumaan ylimääräisestä roinasta eroon, mutta en saanut kuin hieman raapaistua jäävuoren huippua.

Kun kuulin KonMari-menetelmästä, ajattelin ensin että se on joidenkin siivousintoilijoiden hörhöilyä. Mutta enpä uteliaana ihmisenä malttanut olla tutustumatta aiheeseen. Kun luin KonMari-kirjan (Marie Kondo: "KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika") huomasin tämän muoti-ilmiön tarttuvan minuunkin. Jotkut Kondon ajatuksista olivat mielestäni lähinnä hupaisia ja hassuja, mutta mitä enemmän pohdiskelin kirjan oppeja, sitä enemmän huomasin niissä olevan hyvinkin paljon järkeä. Sain kirjasta mahtavia oivalluksia ja aivan uusia ajatustapoja suhteesta tavaraan ja tavarasta luopumiseen. Tajusin, että tässä voisi olla ratkaisu tavaraähkyyni ja järjestyksenpito-ongelmiini.

Olen lukenut myös Kondon toisen teoksen "KonMari - Iloa säkenöivä järjestys" sekä tästä menetelmästä inspiraation saaneen järjestelyoppaan Mira Ahjoniemi: "Loistava järjestys". Innostavia ja ideoita antavia teoksia kaikki - vaikken niiden jokaista oppia allekirjoitakaan. Olen myös seuraillut aiheeseen liittyvää some-keskustelua ja jossain määrin siihen osallistunutkin.

En ole mikään orjallisesti KonMari-menetelmää noudattava Kondo-fani, joka pitäisi teosta ylempänä auktoriteettinaan. Sen sijaan olen poiminut sieltä parhaat ajatukset, jotka tuntuvat itselleni sopivilta, ja joita olen pikku hiljaa ajatustyöstänyt sellaiseen pisteeseen, että tunnen olevani valmis aloittamaan kotini järjestelymaratonin.

Tässä joitakin parhaita oivalluksia, mitä olen tähän aiheeseen perehtyessäni saanut:

Kun karsit tavaroita, älä valitse niitä, joiden pitää lähteä, vaan ne, jotka saavat jäädä.
Tällä on ollut suorastaan mullistava vaikutus omaan ajatusmaailmaani. Sinänsä yksinkertainen juttu - miksihän en ole tätä ennen tajunnut? Jos valitaan poistettavat tavarat, jäljelle jää paljon kaikenlaista epämääräistä roinaa. Mutta kun valitaan ne, jotka saavat jäädä, ja laitetaan kaikki muu pois, niin tavarakaaos saa kyytiä.

Säilytystilojen lisääminen pahentaa tavarakaaosta.
Tämän lukeminen oli minulle ensin järkytys, ja pian sen jälkeen valtava oivallus. Olin aina ajatellut, että uuden kaapin tai isomman kodin hankkiminen helpottaisi tavarakaaosta, kun roinan saa tungettua johonkin pois silmistä. Mutta Kondon näkemyksen mukaan tämä vaan pahentaa ongelmaa. Turhasta tavarasta pitäisi hankkiutua eroon eikä tunkea sitä piiloon kaappeihin - jotka ajan myötä täyttyvät ja aiheuttavat tarpeen hankkia aina vaan lisää kaappeja. Kondo jopa kehoittaa vähentämään säilytystiloja. Ensin vastustin tätä ajatusta, koska säilytystilat ovat olleet minulle pelastus tavarakaaoksen keskellä, mahtava apuväline. Paitsi että ehkä ne ovatkin olleet sudenkuoppa. Joka on piilottanut ongelman sisuksiinsa sen sijaan, että olisi ratkaissut sen. Josta päästäänkin seuraavaan kohtaan:

Kun karsit tavaroita, kerää kaikki tavararyhmään kuuluvat esineet samaan läjään, pois kaapeista.
Tämä on julma ja järisyttävän tehokas menetelmä. Ennen karsin tavaroita napsimalla turhuuksia yksitellen kaapista pois, jolloin sinne jäi kaikenlaista, mitä sinne ei ehkä olisi tarvinut jäädä. KonMarissa kaikki tavarat todellakin kaadetaan lattialle (tai vaikkapa sängylle / pöydälle) suureksi keoksi, jolloin niiden järisyttävä paljous iskee päin naamaa. Yksikään tavara ei jää piilottelemaan kaapin perälle. Tämän menetelmän ansiosta näkee, kuinka paljon kunkin tavararyhmän (esim. vaatteet) esineitä on tullut vuosien mittaan haalineeksi ja tajuaa, miten älytöntä sen kaiken säilyttäminen on. Se jos mikä motivoi karsimaan rankalla kädellä. Eikä sinne kaappiin pääse takaisin kuin ne harvat ja valitut, jotka ovat todella sen ansainneet.

Sopiva määrä tavaraa on se määrä, mistä pystyt pitämään huolta (tämä ajatus on napattu Ahjoniemen kirjasta).
En selvästikään pysty pitämään huolta suurimmasta osasta nykyisiä tavaroitani, koska ne eivät pysy järjestyksessä. Tarkoitus on vähentää tavaramäärää merkittävästi, ehkä jopa kohti eräänlaista minimalismia. Niin merkittävästi, että jäljelle jäävät tavarat on helppo laittaa aina omille paikoilleen.

Kohtele jäljelle jääviä tavaroita kunnioittavasti.
Ensin vastustin tätä hassun tuntuista ajatusta. Miksi minä tavaroita kunnioittaisin, nehän ovat vaan tavaroita, joita tarvitsen helpottamaan arkeani ja elämääni, ehkä jopa ilahduttamaan. Mutta asiaa pitkään mietieskeltyäni olen tajunnut, että tällä on iso merkitys järjestyksenpidon kannalta. Kun kunnioitan niitä tavaroita, jotka olen päättänyt karsintaprosessin jälkeen jättää kotiini, niin en nakkele niitä huolimattomasti mihin sattuu, vaan haluan laittaa ne kauniisti omille paikoilleen. Näin ainakin uskoisin. Nähtäväksi jää, toimiiko tämä käytännössä.
 
Minulla ei ole velvollisuutta tavaroita kohtaan. Tavaroilla on velvollisuus minua kohtaan.
Asiaa ei taideta ihan näillä sanoin kirjassa sanoa, mutta näin olen sen itse ajatellut. Olen vuosien mittaan säästänyt hirveät määrät kaikenlaista tavaraa, koska olen ilmeisesti tuntenut jotain järjetöntä velvollisuutta niiden säilyttämiseen. Esim. jos olen jotain mennyt tyhmyyttäni ostamaan, niin sen olemassaolosta pitää sitten kärsiä. Tai jos joku on antanut minulle jotain lahjaksi, niin sitähän nyt ei ainakaan saisi laittaa pois. KonMariin tutustuttani olen huomannut, että itse asiassa minulla ei ole velvollisuutta säilyttää ainoatakaan tavaraa, vaan ainoastaan täytyy kysyä, onko tavara ansainnut jäädä minun haltuuni. Tai kuten Kondo sanoo, tuottaako se iloa. Jos ei, niin se saa lähteä.

Jos jostain tavarasta on vaikea luopua, mieti mikä tavaran tehtävä on (ollut) ja kiitä sitä hyvin tehdystä työstä ja totea, että nyt sen on aika lähteä.
Tavaroiden kiittäminen ja niiden muuttaminen omassa mielessä joksikin sielullisiksi olennoiksi on melko pöljän kuuloinen ajatus, mutta sitä on helpompi ymmärtää, kun tiedostaa tällaisen jonkin sortin sielu-uskon olevan osa japanilaista kulttuuria. Metodi on sieltä kotoisin. Minä en varsinaisesti aio ryhtyä tavaroilleni juttelemaan enkä niitä kiittelemään, mutta ymmärrän tämän ajatuksen olevan itselle hyvin toimiva psykologinen juttu. Että minun ei tarvitse harmitella sitä, että tavara on tullut hankituksi ja että siitä on hankkuduttava nyt eroon, kun voin todeta, että se on tehtävänsä hoitanut, ja nyt se saa mennä. Ettei sitä tarvitse säilyttää enää nyt, kun en sitä tarvitse eikä se tuota iloa.