Keittiö, osa 1: keittiövälineitä ja teenjuojan iloa

Keittiöni on surkuhupaisa malliesimerkki siitä, ettei säilytystilan lisääminen poista tavaratulvaa. Kun suunnittelin taloani neljä vuotta sitten, nokkelana naisena mitoitin sen keittiöön puolitoista kertaa enemmän säilytystilaa vanhaan keittiööni nähden. Edellisen kodin keittiön kaapit nimittäin pursuilivat täysinä, eli totesin säilytystilaa olevan liian vähän, ja lisätilan hankkimisen olevan tähän autuas ratkaisu. (Väärin. Nyt tajuan, että vika on tavaramäärässä eikä tilanpuutteessa). Kuinkas kävikään? Neljä vuotta tilavassa keittiössäni eleltyäni olen jälleen lähtöpisteessä: kaapit pursuavat täysinä.

Olen nyt viime päivinä marittanut keittiötäni oikein urakalla. Täytyy sanoa, että tämä touhu on erityisen palkitsevaa juuri keittiössä. On riemastuttavaa nähdä, miten kaappeihin tulee väljyyttä. Ja miten paljon iloa tuottaa uusi kaunis järjestys. Keittiön estetiikka auttaa minua löytämään motivaatiota ruuanlaittoon, mitä todella tarvitsen, koska kotoa käsin töitä tekevänä yrittäjänä joudun kokkaamaan joka päivä ruokani itse.

Keittiöaiheisia kirjoituksia tulee vielä tämänkin jälkeen, mutta tässä pientä esimakua.

Keittiövälineet ja astiat

 

Keittiövälineet kahdessa korissa: valkoinen korillinen jää, sininen korillinen lähtee. Yllättävän paljon lähti.

Ryhdyin marittamaan keittiötä tavararyhmittäin. Keräsin ensimmäisenä kaikki mahdolliset pienehköt keittiövälineet, kuten vispilät ja paistinlastat, tölkinavaajat ja leikkuuveitset keoksi pöydälle. Kävimme ne mieheni kanssa yhdessä läpi ja olimme ilahduttavan yksimielisiä poistojen suhteen. Tosin emme oikein osanneet tällaisten arkisten käyttöesineiden kohdalla kysyä, tuottaako tämä iloa, vaan mietimme, mitä oikeasti tarvitsemme ja käytämme. Joidenkin kohdalla huomasin hyödyntäväni KonMaria toteamalla, että tämä nyt ei ainakaan tuota iloa (jokin eaine, joka on osoittautunut epämukavaksi käytettävyydeltään). Tavaroista ehkä noin 40 % sai häädön. Joukossa oli paljon jo käyttöikänsä loppuun tullutta roskikseen kuuluvaa tavaraa. Loput vien joko kirppikselle tai kierrätyskeskukseen. 

Vähän siistimpää tuli kun karsi. Ainakin väljempää.

 

Keittiössäni on kaksi yläkulmakaappia, joiden kulmauksien katvealueet ovat toimineet kaikenlaisten vähemmän mieluisien astioiden säilytyspaikkoina. Tällaiset tavarat saivat lähtötuomion. Taas tulin huomanneeksi, miten olen koko ikäni (ennen KonMarin lukemista) velvollisuudentuntoisesti säilyttänyt kaiken käyttökelpoisen. Ja astiat, joita ei edes käytä, eivät taatusti koskaan kulu loppuun, että niistä olisi lupa vihdoin hankkiutua eroon. No, nyt sentään tajuan (ja kuinka tyhmäksi tunnenkaan itseni, kun en ole ennen tajunnut) ettei minulla ole velvollisuutta säilyttää yhtään mitään. Ei edes lahjaksi saatuja. 

Toisaalta on ilo huomata, miten yhdeksän vuotta sitten häälahjaksi saatu Pentikin astiasto yhä edelleenkin tuottaa iloa ja hyötyä jokaisena päivänä. Nämä astiat saavat jäädä ja palvella vielä pitkään. Myös erittäin sekalainen mukikokoelmani (on mm. matkamuistomukeja, jokunen muumimuki ja vaikka mitä muutakin) on iloa tuottavassa hyötykäytössä koko ajan, enkä aio yhdellekään niistä antaa lähtökäskyä.

Teevalikoima uuteen järjestykseen

Teen juominen on minulle arjen iloa, varsinkin kun en juo kahvia. Siispä päätin, että teet ovat ansainneet paraatipaikan keittiöstäni. Niiden todella sekainen järjestys on ollut keittiöni murheenkryyni jo kauan, enkä haluaisi moisen harmin latistavan teen nauttimisen iloa. Sikin sokin korissa olevat irtoteepussit saivat lähteä, ja niiden sisältö siirtyi näkyvälle paikalle vitriiniin lasipurkkeihin.  Sopivien purkkien löytäminen vei hieman aikaa - halusin nimenomaan 3 dl kokoisia, koska sen verran yleensä on yhdessä täydessä teelehtipussissa. Haluan pussin sisällön mahtuvan kerralla purkkiin, ettei pussin jämää tarvitse jäädä säilyttelemään missään.

Teepurkit on nimikoitu liitutaulutarroilla ja liidulla. Niin teksti on helppo vaihtaa tarvittaessa.

Epämääräiset pussit vaihtuivat lasipurkeiksi. Jotka pääsivät väljään järjestykseen vitriiniin. Tätä hyllyä ei tarvitsekaan sulloa täyteen. Teen annostelua varten otin hyötykäyttöön lahjaksi saadun hopealusikan. Muuten ei minulla ole ns. pöytähopealle käyttöä.

Purkin pohjassa lukee parasta ennen - päiväys.

Annosteepusseille on myös oma hyllynsä vitriinissä.

Luettua: Ilana Aalto, Paikka kaikelle

Kun hankin Ilana Aallon teoksen Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, luulin sen olevan jälleen yksi uusi käytännön opas kodin järjestämiseen. Kirjan nimi antoi ymmärtää niin. Mutta se osoittautui olevan paljon muutakin. Itse asiassa käytännön ohjeet ovat kirjassa vain pienessä sivuroolissa, typografisesti muusta tekstinä eroteltuna, päälukujen väleihin irrallisiksi osioiksi ripoteltuina. Kuten Aalto itsekin teoksensa alussa toteaa, kirja ei neuvo miten pitäisi elää, vaan miksi elämme kuten elämme.

Näkökulma on varsin toisenlainen kuin niissä teoksissa, joita olen aiemmin lukenut. Kondon ja Ahjoniemen teokset pohjautuvat pääosin heidän omiin kokemuksiinsa ja mielipiteeseensä kodin järjestyksenpidosta ja tavarasuhteesta. Aalto kirjoittaa teostaan kulttuurihistorioitsijan – ja toisaalta ammattijärjestäjän – näkökulmasta, ja teos perustuu hänen omien ajatustensa lisäksi laajaan kokoelmaan lähteitä. Olen itsekin koulutukseltani historioitsija (ja työksenikin jossain määrin historiaa kirjoittanut), joten tällainen lähestymistapa on minulle tuttuakin tutumpaa.

Vaikka historia onkin minulle omaa, tuttua ja kiinnostukseni kohteena olevaa alaani, minulle tuli Aallon teosta lukiessani sellainen olo, että onkohan tässä hieman liikaa upottu asian taustoittamiseen. Kirjan alkupäässä huomasin lukevani pikemminkin suomalaisen kodin ja arjen historiaa enkä sitä, mitä teoksen otsikon perusteella olin luullut saavani luettavakseni. Toki menneisyydellämme, suomalaisen arjen historialla on huomattava vaikutus siihen, miksi ja millaista tavaraa kodeissamme on tänä päivänä, ja millainen suhde meillä on tavaraan. Silti jotkut historiaosuudet tuntuivat välillä tarpeettoman yksityiskohtaisilta. Odottelin malttamattomana pääseväni käsiksi varsinaiseen asiheeseen ”mistä tavatulva syntyy ja kuinka se padotaan”.

Pitemmälle luettuani huomasin, että lukukokemus muuttuu koko ajan yhä houkuttelevampaan ja herkullisempaan suuntaan. Jäin koukkuun ja ”vielä yksi sivu, vielä yksi luku” -kierteeseen, kunnes kahden aikaan yöllä totesin silmät ristissä, että taitaa jäädä yöunet melkoisen vajaiksi. Tällaisen kirjan lukemisessa on niin paljon niin omakohtaista, että sen lukeminen on monisyinen nautinto. Kirjoittajan huomiot ihmisten tavasuhteesta ovat teräviä, paljastavia, nokkelia, humoristisia, ja pirullisen totuudenmukaisia. Välillä huomaan, kuinka jokin kohta kirpaisee ja kalahtaa omaan nilkkaan, välillä nolostelen, välillä nauran itselleni. Kun kirjassa kerrotaan ihmisten käyttäytymismalleista, huomaan välillä ajattelevani, että ”höh, minä käyttäydyn juuri noin, pitäisi tehdä kyllä asialle jotain”. Tällaisen kirjan lukeminen on siis paljon muuta, kuin järjestelyohjeiden opiskelemista. Se on itsetutkiskelua, omien toimintamallien huomaamista ja siitä seurannutta kyseenalaistamista. Ja oman ja läheisten ihmisten käyttäytymisen ymmärtämistä.

Kulttuurihistoria oli sittenkin vain yksi kirjan lähestymistavoista, vaikka kirjan alkuosassa se näytteli ehkä tarpeettomankin suurta osaa. Kirjassa on käytetty lähteitä riemastuttavan monipuolisesti ja lähdeluettelo on pitkä kuin historioitsijalla konsanaan. Useiden eri alojen teosten lisäksi on viitattu mm. some-keskusteluihin, lehtijuttuihin, tv-ohjelmiin ja mainoksiin.

Kirja on kirjoitettu sujuvalla ja laadukkaalla tyylillä, jota on helppo ymmärtää. Siinä ei ole sorruttu samaan kuin esimerkiksi Kondon teoksissa, joissa samaa asiaa jankataan ja toistetaan järjettömän monta kertaa – jos KonMari-kirjoista poistaisi kaiken toiston, ne ohenisivat lipareiksi.  Aallon kirjassa asiaa ja erilaisia näkökulmia riittää ilman jankkaamista noin 270 sivun verran, eikä lukeminen siis lopu saman tien kesken (kuten kävi Ahjoniemen teoksen kanssa – kyseinen kirja on varsin lyhyt).

Teoksen jäsentely ja alaotsikointi on hieman erikoinen. Luvut on nimetty huoneiden mukaisesti, mistä voisi äkkiseltään luulla, että tässä luvussa käsitellään kyseisen huoneen järjestelemistä. Vaikka kyse onkin jonkin aivan muun aiheen käsittelystä, jolle huonen nimi toimii vain kuvainnollisena otsikkona. Vessa-pääluvussa mietitään tavaroiden liiallista ostamista ja Keittiössä sukupuolten välistä työnjakoa. Jäsentely on loppujen lopuksi hyvinkin hauska ja virkistävä. Se sopii hyvin teoksen tyyliin, jossa on sopivasti pieni pilke silmäkulmassa.

Koska blogini on nimenomaan KonMari-blogi, voisin nostaa esille Aallon kirjasta kohdan, jossa hän kirjoittaa KonMarista. Kiitokset hänelle siitä, että hän on ottanut tämän aiheen mukaan kirjaansa. Toisaalta ei sitä olisi voinut sivuuttaakaan tämän tyyppisessä teoksessa, kun ottaa huomioon, miten suositusta ilmiöstä on kyse. Teoksessa käsitellään KonMaria mm. sen ympärillä käyvän keskustelun näkökulmasta. ”KonMarista ärtyneet eivät tutki oman ärtymyksensä juuria, vaan suuntaavat tunteensa tavaran raivaamiseen ja raivaajiin sekä näiden järjettömiksi ja harhaoppisiksi koettuihin elkeisiin,” Aalto toteaa. KonMari-kritiikki kohdistuu usein siihen, että KonMarin oletetaan olevan epäekologista ja kummallista tavaroille juttelemista sisältävää höhrhöilyä, mutta tälle vastapainona Aalto tiivistää metodin idean miellyttävän kauniisti: ”Tunne siitä, että tavara tuottaa iloa, saa pitämään siitä parempaa huolta. Parhaimmillaan konmaritus avaa mahdollisuuden irtautua kulutuskulttuurin luomasta tavaroiden merkityksettömyydestä ja siihen liittyvästä kertakäyttökulttuurista”.

Kuten alussa totesin, luulin otsikon perusteella kirjan olevan jotain muuta kuin se oli. Tässä kohden täytyy siis sanoa pieni kritiikin sananen: mielestäni kirjan nimi ei ole paras mahdollinen kuvaamaan kirjan sisältöä. Kirjassa kyllä pohditaan kysymyksiä siitä, mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, ja annetaan näihin kysymyksiin vastauksia. Mutta tämä kirja menee paljon syvemmälle ja laajemmalle, kuin millaisen ensivaikutelman sen nimi antaa.

Tätä lukukokemusta voin kyllä lämpimästi suositella jokaiselle, joka on kiinnostunut paitsi kotinsa järjestämisestä, myös omasta ja läheistensä suhteesta tavaraan, otamiseen, kuluttamiseen ja tapaan elää tavallista arkea kotona. Kirja tarjoaa oikein käyttökelpoisia, järkeviä ja helposti omaksuttavia käytännön ohjeita tavaratulvan hallitsemiseen – vähemmän ehdottomaan ja tiukkaan tyyliin kuin KonMari-teoksissa.

Kirjasta heräsi monia ajatuksia, ja näihin yksityiskohtiin todennäköisesti palaan blogini myöhemmissä kirjoituksissa.

Koskaan ei ole valmista

Olen lueskellut viime kuukausina paljon KonMaria kritisoivia kirjoituksia, kuten tämän Maaret Kallion blogitekstin. Siinä kirjoittaja toteaa, että ei elämä voi tulla valmiiksi. "Konmari lupaa, ettei koti koskaan enää palaa epäjärjestykseen. Minä en. - - Elämässä ei tulla maaliin, vaan räpiköidään, etsitään, yritetään ja epäonnistutaan loputtomasti. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä." Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä. Ei ole mitenkään realistista, ei ainakaan minun elämässäni, että kodistani voisi tulla ns. valmis. Minulla on aivan erityisen ailahtelevainen mieli. Se, mikä tuntuu hyvältä, kauniilta ja oikealta tänään, onkin tylsää ja vääränlaista puolen vuoden päästä. Minun on vaikea uskoa, että saavuttaisin edes hetkellisesti KonMarissa mainitun "loksahduspisteen", jolloin tuntuu siltä, että nyt järjestys ja tavaramäärä on täsmälleen oikea. Sen voi ehkä saavuttaa yksittäisen tavararyhmän kanssa, mutta tuskin koko kodin kanssa. Mieleni muuttuu aivan liian nopeasti.

Tämä yksityiskohta kodissani tuottaa iloa ainakin toistaiseksi.

Siispä en edes ala elämään sellaisessa epärealistisessa kuvitelmassa, että jonain päivänä kaikki loksahtaisi paikoilleen. Saisin siitä luultavasti vain epäonnistumisen tunteen, tai tunteen siitä, että tämä ei tule ikinä valmiiksi vaikka kuinka yritän. Jatkuva keskeneräisyys.

Marittaminen on muutenkin prosessi, jossa joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätoivoisiakin hetkiä. Niin paljon on koko ajan tekemättä, niin monta asiaa vielä karsimatta. Minulla on intoa tehdä, mutta ei oikein aikaa (mm. vauvan ja harrastusten vuoksi). Kun saa jonkun tavararyhmän valmiiksi, voi repiä riemua siitä, miten paljon tilaa vapautui, miten paljon sai lähtemään pois - mielellään vieläpä hyvällä tavalla, kuten onnistuneena kirppismyyntinä - ja miten silmää miellyttävä järjestys syntyi jäljelle jääneistä tavaroista. Näin minulle kävi vaatteiden suhteen. Vieläkin ilahduttaa vetää uuden (tai siis "uuden", kysehän on ikivanhasta kalusteestani, jonka siirsin vaan uuteen käyttöön) vaatelipastoni laatikkoja auki ja katsella kaunista näkyä.

Pieni sivuraide tähän väliin: joku voi ehkä ajatella, että mahtaa olla melko mökkihöperö tuokin, joka iloitsee vaatesäilytyksensä katselemisesta, mutta minä vaan satun olevan luoteeltani visuaalisista asioista nauttiva persoona. Jopa ammattini liittyy visuaalisten asioiden työstämiseen (joskin digitaalisten), niin paljon niistä pidän. Ja mitä mökkihöperyyteen tulee, niin kyllä sitäkin varmasti on. Teen töitä kotoa käsin ja nyt olen ihan erityisen paljon kotona, koska olen vauvan äiti. En tunne oloani hyväksi, jos joudun 24/7 elämään keskeneräisyyden ja sekamelskan seassa. Luulen, etten näin paljon välittäisi siitä, millaista kodissani on, jos olisin vaikkapa 40 tuntia viikossa kodin ulkopuolella töissä. Saisin ajatukseni muualle niiden visuaalisten ärsykkeiden seasta, minkä keskellä elän nyt.

Mutta palakseni aiheeseen: valmista ei tule koskaan. Voi vaan päästä parempaan tilaan, sellaiseen, että moni toimimaton juttu kodissa muuttuu toimivaksi. En ole päässyt marittamisessa vielä pitkällekään, ja jo nyt huomaan joidenkin asioiden arjessa helpottuneen. Kuten vaatehuolto omien vaatteitteni (jotka on jo maritettu) suhteen. Sellaiset onnistumiset antavat uskoa siihen, että kyllä tätä projektia kannattaa jatkaa. Hyvä tästä tulee, vaikkei valmista tulisikaan.

Ilotarkistus ei ole ihan helppoa

KonMarin ilotarkistus ei ole ihan niin helppoa kuin voisi luulla. Senhän pitäisi olla niin yksinkertaista, että jokaisen esineen kohdalla kysytään itseltä, tuottaako tämä iloa, ja vastaus on kyllä tai ei. Mutta käytännössä se on paljon vaikeampaa.

En juuri harrasta koriste-esineitä, mutta tästä hiirestä on ollut sen verran iloa, että se on ansainnut paikkansa eteisen kenkäkaapin päällä vastaanottamassa ulko-ovesta sisään astuvia vieraita.

Ensinnäkin on aivan liikaa tavaroita, jotka eivät minua ilahduta mutta joita kuitenkin tarvitsen. KonMarin ensimmäisessä osassa keskitytään pelkkään ilon tunteeseen, mutta Kondo on kirjan ilmestymisen jälkeen ehkä itsekin herännyt huomaamaan, ettei se oikein riitä. Että täytyy sittenkin säästää esineitä, joille on tarvetta. Kondo kirjoittaa, että "tarvitsemamme esineet tekevät elämästämme onnellisemman. Siksi niitä tulee kohdella iloa tuottavina". (Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys s. 35).

Olen törmännyt ilotarkistuksen ongelmallisuuteen moneen kertaan tavaroita karsiessani. Jos säästäisin ne, jotka ihan aidosti tuottavat iloa, ei talooni taitaisi jäädä juuri mitään. Jos KonMarin haluaisi vetää äärimmilleen, todellakin hankkiutuisi eroon kaikesta, jättisi vaan ne muutamat harvat ilahduttavat esineet, ja sen jälkeen lähtisi shoppailemaan poistettujen tilalle uusia, ilahduttavampia versioita. Ei ole erityisen ekologista eikä kestävän kehityksen mukaista! Paitsi jos laitan tavaroita kierrätykseen ja hankin uusia kierrätyksestä. Kirpparille siis mars. Mutta sekin vaatii melkoisesti aikaa ja vaivaa ja harrastuneisuutta. Onko minulla aikaa ja intoa ryhtyä vaihtamaan jokainen vähemmän riemastuttava tavara iloisempaan versioon? Eipä taida olla. Elämässäni on parempaakin tekemistä kuin puljata tavaroiden kanssa. Minulle  marittaminen on lähinnä sitä, että pääsisin liiallisesta roinan määrästä eroon ja saisin kotiini sellaisen loogisen järjestyksen, mikä tekisi arjesta helpomman.

Kondon ilotarkistuksen sijaan käytännöllisempi karsimismenetelmä on ehkä Mira Ahjoniemen malli, jossa säästetään mahdollisimman vähän, "vain ehdottoman täydellisen välttämätön tavara, sekä esineet, jotka ovat sinulle hyvin rakkaita" (Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys, s. 23). Tämä johtaa mielestäni jonkinasteiseen minimalismiin. Mikä sinänsä on ihan hyvä ajatus. "Ehdottoman täydellisen välttämätön" kuulostaa melkoisen tiukalta linjalta - en tiedä, sopisiko noin ääripää minulle. Se voisi johtaa siihen mihin tiukka KonMarin ilotarkistuskin: että taloni tyhenisi aivan tyystin. Ehkä pitäisi muuttaa metsään asumaan.