18.4.2017

Vaateähky ja shoppailun vastuullisuus

Vaatteiden shoppaileminen. Sitähän tehdään ihan vaan tarpeeseen, eikö vaan? Pakkohan vaatteita on ostaa, kun ei voi raitilla alastikaan kulkea, ja Pohjois-Suomen sääolosuhteet ovat mitkä ovat. Niin totta kai minun täytyy käydä ostamassa heti siltä seisomalta Henkkamaukalta se ihana pusero, joka osuu näyteikkunassa silmään ohi kävellessäni. Ja olin kävelemässä siellä tietysti vain siksi, koska on tarpeen tehdä pakollisia hankintoja, eikö vaan? En ainakaan huvin vuoksi, en tietenkään.

Minuun kolahti ankarasti Ilana Aallon toteamus, että useimmat ihmiset eivät tunnusta ostavansa huvin vuoksi, muuhun kuin tarpeeseen (teoksessa Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan). "On hämmästyttävää, että samaan aikaan kun vaatekaapissa pyörii 281 vaatekappaletta - 6 250 000 asuyhdistelmää! - kukaan ei tunnusta ostaneensa kuin tarpeeseen" (Paikka kaikelle, s. 148.) Niin, täytyy itsekin myöntää, että olen monesti ääneen möläyttänyt väitteen, että ostan vain tarpeeseen. Vaikka todellisuudessa pitäisi rehellisesti myöntää, että ostaminen on kivaa, ja joskus (usein??) tulee ostettua ihan vaan siksi. Aalto myös heittää kirjassaan esimerkin siitä, kuinka monenlaiset kengät täytyy ostaa siksi, että niin monille eri tyyppisille kengille on tarvetta. "On keksittävissä loputon määrä tilanteita, joissa 'tarvitaan' erilaisia perustarpeen ylittäviä kenkiä" (Paikka kaikelle, s. 150). Tunnistin tästä tarpeiden keksimisestä itseni, kun kuljen kaupassa ihan vaan katselemassa. Kun näen jotain kiinnostavaa, saatan keksiä perustelun sille, miksi ihan ehdottomasti tarvitsen kyseisen esineen. Ja koska tarvitsen, niin ostan, ihan vaan tarpeeseen tietysti. Vaikka ennen kyseisen esineen näkemistä en ollut tullut ajatelleeksi, että sellaisen tarvitsisin, ja olin pärjännyt hienosti ilmankin.

Mutta tähän melkoisen älyttömään kuluttajakäyttäytymiseen on tullut muutos sen jälkeen, kun olen alkanut marittaa kotiani, ja kun olen lukenut tämän Aallon kirjan, joka on paiskannut eräät totuudet omasta käytöksestäni päin naamaani. Edelleenkin lähden aikani kuluksi (ja päästäkseni neljän seinän sisältä, kotiäitiyden keskeltä ihmisten ilmoille) kauppakeskukseen käveleskelemään, mutta minun ei kerta kaikkiaan tee mieli ostaa mitään. Kun katselen kauppojen vaaterekkejä, mieleeni tulee vaan se valtava vaateröykkiö, joka syntyi sänkyni päälle, kun tyhjensin siihen vaatekaappieni sisällön maritusprosessin alussa. Ja ne kymmenet tekstiileillä täyteen ahdetut pussit, jotka kertyivät eteiseeni odottamaan pois vientiä. Ja se ne vaatepaljoudet, joita olen kantanut kahdelle eri kirpputorille myyntiin viime kuukausien aikana. Ja ajatus siitä, että ostanko tosiaan tarpeeseen, vai ainoastaan siksi, että se on kivaa. Kaiken tämän seurauksena shoppailu ei olekaan enää niin kivaa.

Aallon kirjan lukemisen aikaansaamaan ajatusprosessiin tuli lisää vettä myllyyn, kun katsoin dokumentin Minimalism, jossa mm. kuvailtiin shoppailun aiheuttamaa mielihyväryöppyä. Sitä, kuinka uuden auton osto aiheuttaa valtavan ilon ja onnen tunteen, mutta se ei pysy yllä, koska meidät on ohjelmoitu tulemaan tyytymättömiksi. Eli onnen tunteen laannuttua pitää lähteä ostamaan toinen auto. Dokumentin alussa neuropsykologi Rick Hanson ihmettelee, miksi ihmiset tuntuvat kaipaavaan aina vaan enemmän, vaikka elävät yltäkylläisyydessä. Hän arvelee sen olevan jonkinlainen biologiaan perustuva himo, jonka vuoksi olemme koko ajan levottomia ja haluamme lisää. Toimiva vaisto ankarissa olosuhteissa, mutta ei tällaisessa maailmassa missä me elämme, missä kaikki on käden ulottuvilla (ainakin, jos on edes jonkin verran rahaa ostaa muutakin kuin välttämätön). Minä vertaisin tätä länsimaiseen ylipaino-ongelmaan: ihmiselle on luonnollista himoita energiapitoista ruokaa ja syödä sitä enemmän kuin tarpeeksi - oma kroppa viestii koko ajan, että syö syö, tankkaa tankkaa. Hyvin toimiva vaisto, jos elää luonnon armoilla primitiivisesti, mutta aiheuttaa liikakilojen kertymisen tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ruokaa on mielin määrin tarjolla.

Palaan takaisin vaatteisiin, johon tämä shoppailudilemma tuntuu omassa päässäni kulminoituvan. Olen saanut melkoisen ähkyn vaatteiden ostamisen vastuullisuuteen liittyvästä informaatiosta. Inhoan sanaa "pikamuoti". Hätkähdyttää termi "kertakäyttökulttuuri" kun puhutaan vaatteista. Somessa tuli vastaan väite, että Britanniassa yhtä vaatetta käytetään keskimäärin neljä kertaa. Jätteeksi päätyviä käyttökelpoisia - tai kenties pikamuotityyppisen heikon laatunsa vuoksi hetkessä huonoksi kulahteneita - vaatteita kertyy valtavia määriä odottamaan tulevaa käyttötarkoitustaan. Joka on usein polttaminen jätelaitoksessa, kun eivät ne vaatteet kenellekään kelpaa. Kyllähän vaatteita voi paiskoa keräyslaatikoihin ja kiillotella samalla omaa sädekehää siitä, kuinka nyt tuli auttaneeksi köyhiä. Mutta sieltä laatikoistakin suurin osa vaatteista päätyy ilmeisesti jätteeksi. Ja sitten ovat vielä vaatetuotantoon liittyvät eettiset ja ekologiset onglemat. Halvan työvoiman maissa valmistetaan huonoilla palkoilla ja kehnoissa olosuhteissa meille pikamuotia.

Nyt tuntuu siltä, että ehkä en sittenkään halua ostaa sitä halpaketjun näyteikkunassa näkemääni puseroa, jota niin kovasti "tarvitsen".

Olen kehitellyt mielessäni uutta toimintamallia tulevien vaatehankintojeni suhteen. Kirjoitan siitä lisää toisella kertaa.

4.4.2017

Siivousvälineet

Siivousvälineet ovat hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun tavaroita ei arvosta. Mitä negatiivisempia tunteita tavaroihin liittyy, sitä rumemmassa epäjärjestyksessä olen niitä pitänyt. En pidä siivoamisesta, ja sen huomaa kyllä tavastani säilyttää siivousrättejä, -harjoja ym: epämääräisenä röykkiönä kodinhoitohuoneen kaapin vetokorissa. Asenteeni on ollut sillä tasolla, että miksi minä laittaisin nämä jotenkin siististi, kun eiväthän ne ole näkyvillä, enkä todellakaan haluaisi tuhlata aikaani jonkun pesurättien viikkaamiseen.

Ennen.

Mutta tuollainen asenne on vaan johtanut siihen, että siivoaminen on ollut vieläkin inhottavampaa. Siivoukseen liittyvä ketutuskäyrä nousee korkealle jo siinä vaiheessa, kun avaan siivouskaapin ja näen tuon röykkiön. Siitä on hankala löytää tarvitsemaansa välinettä, ja kun osa tavaroista hautautuu muiden alle, en pysy enää kärryillä siitä, mitä kaikkia siivousvälineitä edes omistan. Sen vuoksi olen säilyttänyt aivan suotta jo huonoon kuntoon menneitä luutuja ym. Ja tämä kyseinen röykkiö on vaatinut todella paljon tilaa. Se ei edes mahtunut siivouskaappiin, vaan valtasi osan pyykkikaapista. Eli jouduin pyhittämään isot säilytystilat sellaisille tavaroille, joista en edes pidä. Aika nurinkurista kenties?

Siivousrätit jälkeen marittamisen - Ikean Skubb-laatikkoon pystyviikattuna. Vähempikin riittäisi, mutta päätin säilyttää käyttökelpoiset ja kuluttaa ne loppuun (esim. mikrokuituliinat menettävät ajan myötä imutehonsa, jolloin ne joutavat pois. Imutehoa on helppo testata hanan alla.)
Marittamisen ja järjestelemisen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kyllä siivousvälineetkin kannattaa säilyttää nätisti, vaikka niitä kuinka inhoaisi. Siivomainen on vähemmän tympeää, kun välineet ovat helposti ulottuvilla ja siivouskaappi näyttää siltä, että homma on hallinnassa. Ja nyt siivousvälineet mahtuvat siivouskaappiin. Ja sinne mahtuu niiden lisäksi vielä paljon muutakin.

Pesuharjojen ym. säilytysonglemiin lähdin etsimään ratkaisua maritushenkisesti pystysäilytyksestä. Päädyin ripustamaan ne siivouskaapin sisäseinään. Pesuaineet olen sijoittanut jo vuosikausia sitten tuollaiseen seinälokerikkoon siivouskaapin sisällä, ja se on osoittautunut todella käteväksi. Seuraava tavoite on vähentää purkkien määrää - luulisi vähempikin riittävän kämpän putsaamiseen!





3.4.2017

Paperit

KonMari lähtee siitä oletuksesta, että kutakuinkin mitään papereita ei tarvitse säilyttää. Samaa sanoo Mira Ahjoniemi teoksessaan Loistava järjestys. Kaunis ajatus, mutta mahtaako se olla noin? Tiedostan sen, että periaatteessa riittää, kun säilyttää esim. koulu- ja työtodistukset sekä esim. verottajan vaatimat verotukseen liittyvät kuitit (6 vuotta). Siitä huolimatta minulla on papereita vieläkin jäljellä muutamien kansioiden verran. En ole niitä vielä varsinaisesti marittanut, mutta tilanne ei ole kovin paha, koska siitä ei ole kauankaan, kun karsin niitä rankalla kädellä. Silloin en tosin tiennyt vielä KonMarista mitään. Jos ne nyt kävisi uudestaan läpi, niistä varmasti lähtisi suurin osa. Jotkut ovat minulle edelleen hieman epäselviä, että pitääkö niitä säilyttää, ja jos pitää, niin miksi (esim. verotuspäätökset, veroilmoitukset ym.) Näiden säilytysajoista yksityishenkilön osalta ei tahdo löytyä mistään tietoa. Yhdistyksille ja yrityksille löytyy kyllä ohjeistusta, kun jaksaa vähän kaivella.

Olen sentään oppinut, että monet paperit joutavat paperinkeräykseen sen ansiosta, että samat asiat löytyvät digitaalisessa muodossa jostakin. Tästä aiheesta oli hyvin tietoa Ahjoniemen kirjassa. Esim. vakuutus- ja pankkiasioihini liittyvät asiakirjat löytyvät verkkopankistani, joten papereita on turha säilyttää.

Papereiden säilytyksestä

Olen todennut käytännössä, että ehdottomasti käytännöllisin - ja parhaiten kurissa pysyvä - tapa säilyttää papereita on (hyvinkin maritushenkisesti) pystysäilytys. Tätä tarkoitusta varten minulla on pahvisia lehtikoteloita. KonMari neuvoo laittamaan ajankohtaisten, keskeneräisten asioiden paperit yhteen koteloon odottamaan toimenpiteitä. Tämä tuntui kätevältä, joten perustin "vaatii toimenpiteitä" -nimisen kotelon. Paperit oleskelevat siellä vain väliaikaisesti, eli ne päätyvät sieltä toimenpiteiden jälkeen todennäköisimmin paperiroskikseen tai lähetettäväksi jonnekin.

Säilytettävät, silppuria odottavat sekä "vaatii toimenpiteitä" -paperit omissa koteloissaan.
Lisäksi tarvitsen säilytettävät-kotelon - mutta se ei ole papereiden loppusijoituspaikka, vaan sellainen, mihin saa helposti laitettua paperin pois käsistä. Jos paperi pitäisi saman tien alkaa rei'ittämään ja sijoittamaan oikealle paikalle mapissa, jää paperi todennäköisemmin lojumaan pöydälle. Siksi tarvitaan tällainen "nakkaa paperisi nyt ensi alkuun tähän" -tyyppinen kotelo. Sitä voi sitten paremmalla ajalla käydä läpi ja laittaa paperit siistimmin mappiin.

Huomasin taannoin paperivarastoja penkoessani, että ongelmia tuottavat esim. sellaiset paperit, joita ei viitsi heittää tuosta vaan paperinkeräykseen. Pidän tärkeänä, että esim. henkilötunnuksia sisältävät paperit hävitetään tietoturvallisesti. Minulla on siihen tarkoitukseen pieni kätevä Lidlistä ostettu paperisilppuri, mutta ei sitä tule kaivettua esille ja laitettua päälle joka kerta, kun sitä sattuisi yksittäiselle paperille tarvitsemaan. Niinpä näitä papereita tahtoo kertyä läjäksi vaan jonnekin. Siispä perustin kaappiin "silppuri"-nimisen paperikotelon, johon näitä papereita voi kerätä, ja sitten vaikkapa pari kertaa vuodessa työntää sen sisällön silppurin läpi.

Paperit eivät ole kaunista katseltavaa, joten haluan ne pois näkvyiltä. Sitä varten minulla on Ikean Expedit (nykynimeltään Kallax) -hyllykkö, jonka kaappiovien taakse mapit kätkeytyvät kätevästi. Koska mappeja ja paperikoteloita on nykyisin aika vähän, ja vähenee koko ajan, on suurin osa kaapeista tämänkin kalusteen kaapeista muussa käytössä tai jopa tyhjillään.


Yrittäjä hukkuu papereihin... vai tarvitseeko niin olla?

Olen yrittäjä, ja työpaikkani on oma kotini. Minulla on siis hyllyssä mappeja, jotka sisältävät niitä yrityksen papereita, mitä laki velvoittaa minua säilyttämään tietyn ajan. Lähinnä kirjanpitoaineistoa. Olen kodin järjestelyyn keskittyneitä some-ryhmiä seuratessani törmännyt muutamia kertoja  siihen, että yrittäjät tuskastelevat pakollisten säilytettävien papereiden kanssa.

Mutta yrittäjäkin voi siirtyä digiaikaan. Vuoden 2016 alussa voimaan tullut uusi kirjanpitolaki mahdollistaa sen, että mitään ei tarvitse säilyttää paperimuodossa. Minä havahduin tähän tosiasiaan vuoden 2017 alussa ja päätin, että tästedes säilytän kirjanpitoa ainoastaan sähköisenä. Hyvästit siis tositekansioille! Aiempina vuosina tilikauden päätteeksi tulostin kaikki tositteet paperille (koska ne ovat lähtökohtaisesti olleet digimuodossa, esim. E-laskut). Nyt teen toisinpäin: ne vähäiset tositteet, mitä vielä kertyy paperimuodossa (kassakuitit), laitan skanneriin, ja sen jälkeen paperiversiot joutavat roskiin. Skannaaminen voi olla liian työlästä sellaiselle yritykselle, jolle paperikuitteja kertyy valtavat määrät, mutta onneksi minun yritykseni ei ole sen tyyppinen.