Minun komono-marssijärjestykseni

Komono eli sekalaiset on sellainen tavararyhmä, jonka järjestelemistä olen odottanut kauhunsekaisin tuntein. En inhoa kodinhoidossa mitään niin paljon kuin epämääräistä pikkuroinaa, jota kertyy kaikki mahdolliset laatikot ym. täyteen.

Miksihän sitä muuten kertyykin niin paljon - ja iso osa siitä ihan pelkkää roskaa? Luultavasti siksi, että pikkuesineet on liian helppo vaan nakata jonnekin laatikon pohjalle ja siirtää asia pois mielestä. Tavarasta eroon hankkiutuminen vaatii kuitenkin aina pienen ajatustyön läpikäymistä: tarvitsenko minä tätä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa, mihin voisin tätä tarvia, missä tämä kannattaisi säilyttää, saanko edes heittää tätä pois, mikä on oikea tapa kierrättää tämä. (Kondo sanoisi, että riittää, kun kysyt että tuottaako se iloa, mutta minulla on ollut tämän kysymyksen hyödyntämisessä melkoisia vaikeuksia). On paljon helpompaa vaan heittää se tavara jonnekin laatikonpohjalle muiden romujen sekaan, kuin käydä tuo ajatusprosessi läpi. Ja sitten vaan sulkea laatikko - ja jonkun ajan päästä todeta, että kaikki laatikot tursuilevat yli.

Millaisessa marssijärjestyksessä komonoa pitäisi läpikäydä? Kondolla on siihen oma ehdotuksensa, ja netistä löytyy marittajien tekemiä tsekkauslistoja, joissa komono on lajiteltu lukuisiin alaryhmiin. Tällainen määrätyn järjestyksen mukaan eteneminen ei ole sopinut minulle. Sen sijaan olen käynyt sekalaista tavaraa läpi siten että

1. Otan käsiteltäväksi jonkun tietyn säilytyskalusteen sisällön (koko kaluste tyhjäksi ja tavarat läjään pöydälle). Tämä ei ole KonMarin mukainen toimintamalli.
2. Kun sieltä läjästä löytyy selkeitä tavararyhmiä (vaikkapa kynät), otan sen ryhmän sivuun omaksi läjäkseen ja kiertelen koko kodin läpi keräten kaikki siihen ryhmään kuuluvat tavarat mukaan läjään. Eli tässä kohdassa mennään KonMari-meiningillä.
3. Järjestelen jäljelle jääneet tavarat tavararyhmittäin, eli KonMari-tyyliin.

Karsittua ja järjesteltyä.

Tämä menetelmä on osoittautunut mukavan toimivaksi, ja nimenomaan minulle sopivaksi. Kondon suositus siitä, että tavaroita ei käytäisi läpi säilytystila kerrallaan on mielestäni hieman ongelmallinen, koska mielestäni on tärkeää saada säilytyskaluste aivan tyhjäksi järjestelyprosessin aikana. Silloin sen saa pyyhittyä pölyistä eikä sinne jää hautumaan mitään sellaisia pikkutavaroita, jotka niin kovin mielellään sivuuttaisi kokonaan.

Toisinaan on käynyt niin, että jokin tietty komono-ryhmä tulee otettua käsittelyyn siksi, että tarjoutui tilaisuus päästä sen ryhmän tavaroita eroon jollain kätevällä tavalla. Näin kävi esimeriksi valokuvakehysten suhteen. Teatteriryhmä, jossa olen mukana, kaipaili sellaisia rekvisiitaksi esitykseen. Tiesin, että minulta löytyy "muutama" kehys, joita en tarvitse - mutta kun aloin niitä kerätä läjään, niitä olikin melkoisen monta. Joskus nuoruudessa tykkäsin laittaa paljon kuvia seinille värikkäissä kehyksissä. Sieltä niitä on jäänyt säilöön varastoon läjäpäin.

Pystyviikkaajan Ikea-hankinnat

Ikeasta löytyy mainioita ratkaisuja pystyviikkaajalle. Ostin sieltä Skubb-lokerikkoja ja pikkulaatikoita ja laitoin niillä vaatelipastoni järjestykseen. Lipasto on ollut jo pari kuukautta KonMari-henkisesti vaatteiden pystysäilytysratkaisunani, mutta siinä on vallinnut koko ajan pieni keskeneräisyys. Se on kaivannut jonkinlaisia väliseiniä pitämään rivit ojennuksessa. Yhteen laatikkoon tein silloin pari kuukautta sitten pahvista ja kontaktimuovista väliseinät, mutta ne alkoivat ajan myötä taipuilla ikävästi, joten päätin luopua niistä.

Nämä laatikot sopivat vanhaan lipastonrotiskooni just eikä melkein. Kuinkas sattuikaan näin sopivasti?

Lokerikkokin toimii ihan mukavasti, tosin tavarat vielä vähän etsivät lopullisia paikkojansa.

Ikean kattilankansitelineen hankin jo kauan sitten ja "pystyviikkasin" siihen tarjottimia, kakkulautasia, piirakkavuokia ym. ennen kuin olin KonMarista kuullutkaan. Tässä on taas erinomainen esimerkki siitä, miten pystysäilytyksellä tavarat ovat helpommin ulottuvilla ja tila tulee käytettyä tehokkaammin. Kyseessä on yläkaapin hylly, jossa on korkeussuunnassa paljon tilaa. Aiemmin pinosin nämä astiat hyllylle, jolloin niiden yläpuolelle jäi hukkatilaa, ja pinon pohjimmaista astiaa oli melkoisen vaikea ottaa. Piti kiivetä tuolille, jotta pystyisi nostamaan pinon päällimmäiset astiat pois, ja astiapinoa sylissä pidellen napata se alimmainen haltuun. Ei ollut erityisen turvallista touhua - se koitui pari vuoan kohtaloksi lattialle tippumisen seurauksena. Sitten laitoin ne tällaiseen telineeseen, ja nyt nämä astiat saa kaapista ilman tuolille kiipeilyä ja muiden astioiden siirtelemistä. Ja samalla tuli tilan korkeus hyödynnettyä.

Nyt hankin toisen samanlaisen kattilankansitelineen, tällä kertaa nimenomaan kattilankansille:

Mistä kaikki alkoi? Kurkistus vuosien taakse

Olen viime aikoina, etenkin Ilana Aallon Paikka kaikelle -teoksen lukemisen jälkeen pohdiskellut monelta kantilta tavarasuhdettani. Aalto mainitsi taannoin blogitekstissään Packing party -konseptin, jossa kodin tavarat pakataan muuttolaatikoihin, joista otetaan tavaraa käyttöön sitä mukaa kun tarvitaan, ja loput poistetaan. Tämän maininnan luettuani mieleeni tuli muuttolaatikkoihin liittyvä muisto 4,5 vuoden takaa. Luulenpa, että tämänhetkinen innostukseni tavaroista eroon pääsemistä kohtaan juontaa juurensa siihen, mitä tuolloin tapahtui.

Silloin siis pakkasin muuttolaatikoita, koska jouduimme muuttamaan talonrakennusprojektin viimeisten kuukausien ajaksi väliaikaiseen asuntoon. Koska se oli todella pieni ja ahdas, ja koska tarvitsimme sitä vain neljä kuukautta, ei minulla ollut tarvetta eikä mahdollisuutta ottaa siellä käyttöön kaikkia tavaroitani. Pakkasin ne muuttolaatikoihin, jotka kategorisoin kolmeen ryhmään: A-laatikoissa oli tavarat, joita uskoin varmasti tarvitsevani väliaikaisasunnossa. B-laatikoissa oli "tarvitsen ehkä" -tavarat, ja C-laatikoissa "en tarvitse". Laatikoita kertyi aivan käsittämätön määrä. Tungin niitä väliaikaisasunnon häkkivaraston täyteen, samoin makuuhuoneen yhden seinän lattiasta kattoon. Kymmeniä laatikkoja.

Tuossa tilanteessa ryhdyin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan tavarapaljouttani. Etenkin B- ja C-laatikoiden suuri määrä mietitytti: jos omistan näin paljon tavaraa, jota en tarvitse neljän kuukauden väliakaisasumisen aikana, niin tarvitsenko näitä koskaan? Mutta siihen aikaan en osannut hankkiutua tavaroista eroon, ellei siihen ollut kyllin painavat perusteet (kuten että tavara oli rikki). Suurin osa tavaroista jäi haltuuni ainostaan siitä syystä että "tämä on käyttökelpoinen" tai "saatan tarvia tätä joskus". Elin tuon laatikkovuoren vankina, koska minulla oli joku järjetön "velvollisuus" säilyttää tavaroita, joita olin tullut hankkineeksi.

Muisto vuosien takaa: muuttolaatikoiden vuori uudessa kodissa (välaikaisasunnosta pois muuton jälkeen).

Niistä pahvilaatikoista alkoi tavaraähkyni. Kun muutin uuteen talooni ja kannoin ne kymmenet laatikot sinne, alkoi tavarapaljous todella ahdistaa. Siitäkin huolimatta, että uudessa kodissa oli paljon neliöitä ja säilytystilaa kaikille niille tavaroille. Ryhdyin pikkuhiljaa hankkiutumaan tavaroista eroon ja huomasin saavani iloa siitä, kun sain jotakin lähtemään jollakin tyydyttävällä tavalla - etenkin silloin, jos sain jotain myytyä. Mutta karsimistaitoni olivat todella alkeellisella tasolla, ja karsimistoimenpiteistä huolimatta en saanut tavarapaljouteen ratkaisua. Uusien tavaroiden kertyminen jatkui edelleen, ja ennen pitkää huomasin, että edes kymmenien lisäneliöiden ja suurten varastotilojen hankkiminen eivät olleet auttaneet mitään. Ne kaikki täyttyivät vuosien mittaan.

Johtotehtäviä

Päätin ottaa maritettavaksi sellaisen komono-alaryhmän kuin sähköjohdot ja muut pienet "sähköiset" jutut. Ja hirvitys minkälainen kasa niitä kertyi - siitäkin huolimatta, että olemme niitä aika-ajoin karsineet! Mistä niitä oikein kertyy?

Yksi syy on siinä, että olemme tulleet tässä vuosien varrella hankkineeksi jos jonkinmoista sähkölaitetta, mm. viihde-elektroniikkaa, ja uusineeksi tietokoneitamme ja niiden oheislaitteita moneen kertaan. Aina kun hankkii jonkun laitteen, sen mukana tulee monenlaista johdonpätkää. Esim. kun ostin tällä viikolla uuden näytön, sen mukana tuli kolme sellaista johtoa, joita en tarvinut.

Toinen syy on se, että edellisessä kodissamme tarvitsimme paljon mm. jatkojohtoja, nettipiuhoja ym. kun vanhassa asunnossa ei ollut tarpeeksi pistorasioita. Uudessa kodissamme ei ole tarvetta sellaiselle jatkojohtojen määrälle.

Mihinhän näitä kaikkia ylimääräisiä jatkojohtoja kuvittelemme tarvitsevamme?

Mutta varmasti merkittävin syy on se, että aina kun jostakin tähän kotiin kantautuu uusi johdonpätkä, todetaan vaan että tämähän on ihan käyttökelpoinen kapistus, ja laitetaan se johonkin sekalaisten romujen joukkoon. Minkä seurauksena jokaisen epämääräisen säilytyslaatikon pohjalla lojuu vähintään yksi miniUSB -johto. Kun niitä pikkuhiljaa kertyy, ja niille ei ole tiettyä YHTÄ säilytyspaikkaa, ei loppujen lopuksi kenelläkään meillä ole aavistustakaan siitä, montako niitä omistamme.

Johdot ym. sähköhärpäkkeet ennen ja jälkeen karsimisen. Kasaan ei otettu mukaan sellaisia tapauksia, jotka ovat parhaillaan jossakin laitteessa käytössä. Liki kaksimetrinen pöytämme peittyi johtokaaoksen alle, mutta karsimisen jälkeen jäi miellyttävän vähän jäljelle.

Siispä KonMari sopi tämän tavararyhmän karsimiseen erinomaisesti: kun kaikki saman ryhmän tavarat kootaan yhteen kasaan, saa selvyyden siitä, paljonko niitä on. Esimerkiksi tietokoneen tai sen näytön sähköjohtojen ylimääräisiä (vara)kappaleita ei varmasti tarvitse säilyttää kuin korkeintaan yksi. Kuten ei myöskään niitä keskenään aivan samanlaisia USB-piuhoja, jollaisia tulee jokaisen puhelimen, tabletin, kameran jne. mukana. Lajittelimme samanlaiset piuhat samaan kasaan, valitsimme niistä mieluisimman (käytännössä yleensä sen, jossa oli pisin johto) ja laitoimme kaikki muut pois.

Kun johdot oli lajiteltu, tarkistin vielä uudelleen läpi "tarvitaan varmasti" -kasan. Sieltä löytyi vielä useita kaksoiskappaleita, joista oli vara karsia osa pois.

Väliaikaiset lajittelukorit ovat käteviä tavaraa karsittaessa. Tämän kuvan kaikki esineet saivat lähtöpassit.

Sanoin miehelleni, että "saatetaan ehkä tarvita joskus" -ajattelu on vaarallista romuhamsterin hommaa. Siispä kyseinen kori sai varoittavaksi koristeekseen asiaan sopivan etiketin (edellispäivänä tyhjennetystä olutpullosta irrotettuna). Onneksi koriin ei tullut kovin paljon tavaraa. Pelottava etiketti säikäytti sen verran.

Tämän jälkeen pyrin siihen, että nämä sähköhärpäkkeet säilytetään (KonMarin mukaisesti) kaikki yhdessä paikassa. Ei enää johdonpätkiä siellä täällä kiitos.

Riisutut

SubTV:llä alkoi tänään Riisutut, jossa muutama henkilö osallistuu ihmiskokeeseen: he luopuvat kuukaudeksi tavaroistaan ja jäävät alasti tyhjään asuntoon. Ja saavat joka päivä noutaa yhden tavaran takaisin. Tällainen ohjelma tietysti kiinnostaa minunlaistani tavaroiden karsijaa ja omaa tavarasuhdettansa pohtivaa.

Ensimmäisessä jaksossa näytettiin, millaisissa kodeissa nämä ohjelmaan osallistujat asuvat, ja millaisen määrän tavaraa he joutuvat pakkaamaan pois. Joku oli vaivautunut heidän tavaroitansa jopa laskemaan. Tämä oli minulle hätkähdyttävin kohta ohjelman aloitusjaksossa: onko muilla ihmisillä todellakin noin paljon tavaraa tuollaisissa pienissä kerrostaloasunnoissa? Yhtäkkiä oma tavaramääräni tuntui todella vähäiseltä. Yhdellä oli esimerkiksi kymmeniä vöitä, yli 6000 CD-levyä, yli sata paria kenkiä. Minä omistan yhden vyön, nyt levyjen marittamisen jälkeen enää muutaman CD:n, ja kenkiäkään ei taida kovin monet olla. Tai no, myönnän omistavani aika monet feikki-crocksit, joilla voi kipaista helposti postilaatikolle tai ulkovarastolle.

Toisaalta mikäpä olen muiden tavaramääriä arvostelemaan. Nuo ihmiset tuossa ohjelmassa saattaisivat yhtälailla hämmästyä sitä, miten voi joku omistaa sellaisen kangasvaraston kuin minä. Mitä ihmeen järkeä on hamstrata valtava määrä kankaita, jos ei ikinä ehdi sellaista määrää ommella valmiiksi tuotoksiksi? Niin, ehkä meissä itse kussakin asuu pieni hamsteri, ainakin jonkun hyödykkeen (tai turhakkeen) suhteen.

Kun katsoin Riisuttuja, mielessäni pyöri monia Ilana Aallon "Paikka kaikelle" -teoksen herättämiä ajatuksia. Yksi ehkä eniten kyseisestä teoksesta mieleen jäänyt oivallus oli se, että tässä elämässä tulee kulutettua valtavasti aikaa ja energiaa pelkkään tavaroiden siirtelemiseen. Riisutut-ohjelmaan osallistuvien pitää pärjätä ilman tavaroita. Mietin, että mitä kummaa he sitten tekevät? Mahtaa tulla tylsää. Toisaalta he vapautuvat sellaisesta elämästä, että päivät pitkät vaan siirrellään tavaroita. Sellaista minun elämäni on ihan koko ajan, tai ainakin siltä se tuntuu. Tavaroiden siirtelyä. Käytän lapsiperheen äitinä paljon aikaa tiskaamiseen, pyykin pesuun ja ripustamiseen, vauvan lelujen keräämiseen lattialta (jonne ne leviävät hetken päästä uudelleen) jne. Tavaroiden siirtelyä. Paljon menee aikaa myös siihen, että vaihdan vauvalle vaippaa ja vaatteita monta kertaa päivässä, laitan hänelle ruokalappua ja otan sitä pois, laitan hänet vaunukoppaan ja nostan kopan rattaisiin ja sieltä pois... tavaroiden siirtelyä.

Mitä ihmettä tekisin, jos asunnossani ei olisi ainoatakaan esinettä? Se lienee melko mahdotonta lasten kanssa. Riisutut-ohjelmassa ei ole lapsia mukana, koiria kylläkin. Koiran omistajat saivat pitää lemmikkiensä hoitoon liittyvät esineet. Jos minun kodissani ei olisi yhtään esinettä, mutta mieheni ja koirani olisivat paikalla, niin varmaankin aika kuluisi heidän kanssaan seurustellessa. Juteltaisiin, leikittäisiin koiran kanssa. Niin, yhdessäoloa. Jos riisuisin elämästäni pois tavaroiden siirtelyn sekä tavaroiden kanssa puhastelun (kuten vaikkapa tämän tietokoneen äärellä istuskelun), jäljelle jäisi yhdessäolo läheisten kanssa. Sillä täyttyisi päivän ohjelma. Pitäisiköhän tästä ajatusketjusta oppia jotain?