Riisutut

SubTV:llä alkoi tänään Riisutut, jossa muutama henkilö osallistuu ihmiskokeeseen: he luopuvat kuukaudeksi tavaroistaan ja jäävät alasti tyhjään asuntoon. Ja saavat joka päivä noutaa yhden tavaran takaisin. Tällainen ohjelma tietysti kiinnostaa minunlaistani tavaroiden karsijaa ja omaa tavarasuhdettansa pohtivaa.

Ensimmäisessä jaksossa näytettiin, millaisissa kodeissa nämä ohjelmaan osallistujat asuvat, ja millaisen määrän tavaraa he joutuvat pakkaamaan pois. Joku oli vaivautunut heidän tavaroitansa jopa laskemaan. Tämä oli minulle hätkähdyttävin kohta ohjelman aloitusjaksossa: onko muilla ihmisillä todellakin noin paljon tavaraa tuollaisissa pienissä kerrostaloasunnoissa? Yhtäkkiä oma tavaramääräni tuntui todella vähäiseltä. Yhdellä oli esimerkiksi kymmeniä vöitä, yli 6000 CD-levyä, yli sata paria kenkiä. Minä omistan yhden vyön, nyt levyjen marittamisen jälkeen enää muutaman CD:n, ja kenkiäkään ei taida kovin monet olla. Tai no, myönnän omistavani aika monet feikki-crocksit, joilla voi kipaista helposti postilaatikolle tai ulkovarastolle.

Toisaalta mikäpä olen muiden tavaramääriä arvostelemaan. Nuo ihmiset tuossa ohjelmassa saattaisivat yhtälailla hämmästyä sitä, miten voi joku omistaa sellaisen kangasvaraston kuin minä. Mitä ihmeen järkeä on hamstrata valtava määrä kankaita, jos ei ikinä ehdi sellaista määrää ommella valmiiksi tuotoksiksi? Niin, ehkä meissä itse kussakin asuu pieni hamsteri, ainakin jonkun hyödykkeen (tai turhakkeen) suhteen.

Kun katsoin Riisuttuja, mielessäni pyöri monia Ilana Aallon "Paikka kaikelle" -teoksen herättämiä ajatuksia. Yksi ehkä eniten kyseisestä teoksesta mieleen jäänyt oivallus oli se, että tässä elämässä tulee kulutettua valtavasti aikaa ja energiaa pelkkään tavaroiden siirtelemiseen. Riisutut-ohjelmaan osallistuvien pitää pärjätä ilman tavaroita. Mietin, että mitä kummaa he sitten tekevät? Mahtaa tulla tylsää. Toisaalta he vapautuvat sellaisesta elämästä, että päivät pitkät vaan siirrellään tavaroita. Sellaista minun elämäni on ihan koko ajan, tai ainakin siltä se tuntuu. Tavaroiden siirtelyä. Käytän lapsiperheen äitinä paljon aikaa tiskaamiseen, pyykin pesuun ja ripustamiseen, vauvan lelujen keräämiseen lattialta (jonne ne leviävät hetken päästä uudelleen) jne. Tavaroiden siirtelyä. Paljon menee aikaa myös siihen, että vaihdan vauvalle vaippaa ja vaatteita monta kertaa päivässä, laitan hänelle ruokalappua ja otan sitä pois, laitan hänet vaunukoppaan ja nostan kopan rattaisiin ja sieltä pois... tavaroiden siirtelyä.

Mitä ihmettä tekisin, jos asunnossani ei olisi ainoatakaan esinettä? Se lienee melko mahdotonta lasten kanssa. Riisutut-ohjelmassa ei ole lapsia mukana, koiria kylläkin. Koiran omistajat saivat pitää lemmikkiensä hoitoon liittyvät esineet. Jos minun kodissani ei olisi yhtään esinettä, mutta mieheni ja koirani olisivat paikalla, niin varmaankin aika kuluisi heidän kanssaan seurustellessa. Juteltaisiin, leikittäisiin koiran kanssa. Niin, yhdessäoloa. Jos riisuisin elämästäni pois tavaroiden siirtelyn sekä tavaroiden kanssa puhastelun (kuten vaikkapa tämän tietokoneen äärellä istuskelun), jäljelle jäisi yhdessäolo läheisten kanssa. Sillä täyttyisi päivän ohjelma. Pitäisiköhän tästä ajatusketjusta oppia jotain?