Vaateähky ja shoppailun vastuullisuus

Vaatteiden shoppaileminen. Sitähän tehdään ihan vaan tarpeeseen, eikö vaan? Pakkohan vaatteita on ostaa, kun ei voi raitilla alastikaan kulkea, ja Pohjois-Suomen sääolosuhteet ovat mitkä ovat. Niin totta kai minun täytyy käydä ostamassa heti siltä seisomalta Henkkamaukalta se ihana pusero, joka osuu näyteikkunassa silmään ohi kävellessäni. Ja olin kävelemässä siellä tietysti vain siksi, koska on tarpeen tehdä pakollisia hankintoja, eikö vaan? En ainakaan huvin vuoksi, en tietenkään.

Minuun kolahti ankarasti Ilana Aallon toteamus, että useimmat ihmiset eivät tunnusta ostavansa huvin vuoksi, muuhun kuin tarpeeseen (teoksessa Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan). "On hämmästyttävää, että samaan aikaan kun vaatekaapissa pyörii 281 vaatekappaletta - 6 250 000 asuyhdistelmää! - kukaan ei tunnusta ostaneensa kuin tarpeeseen" (Paikka kaikelle, s. 148.) Niin, täytyy itsekin myöntää, että olen monesti ääneen möläyttänyt väitteen, että ostan vain tarpeeseen. Vaikka todellisuudessa pitäisi rehellisesti myöntää, että ostaminen on kivaa, ja joskus (usein??) tulee ostettua ihan vaan siksi. Aalto myös heittää kirjassaan esimerkin siitä, kuinka monenlaiset kengät täytyy ostaa siksi, että niin monille eri tyyppisille kengille on tarvetta. "On keksittävissä loputon määrä tilanteita, joissa 'tarvitaan' erilaisia perustarpeen ylittäviä kenkiä" (Paikka kaikelle, s. 150). Tunnistin tästä tarpeiden keksimisestä itseni, kun kuljen kaupassa ihan vaan katselemassa. Kun näen jotain kiinnostavaa, saatan keksiä perustelun sille, miksi ihan ehdottomasti tarvitsen kyseisen esineen. Ja koska tarvitsen, niin ostan, ihan vaan tarpeeseen tietysti. Vaikka ennen kyseisen esineen näkemistä en ollut tullut ajatelleeksi, että sellaisen tarvitsisin, ja olin pärjännyt hienosti ilmankin.

Mutta tähän melkoisen älyttömään kuluttajakäyttäytymiseen on tullut muutos sen jälkeen, kun olen alkanut marittaa kotiani, ja kun olen lukenut tämän Aallon kirjan, joka on paiskannut eräät totuudet omasta käytöksestäni päin naamaani. Edelleenkin lähden aikani kuluksi (ja päästäkseni neljän seinän sisältä, kotiäitiyden keskeltä ihmisten ilmoille) kauppakeskukseen käveleskelemään, mutta minun ei kerta kaikkiaan tee mieli ostaa mitään. Kun katselen kauppojen vaaterekkejä, mieleeni tulee vaan se valtava vaateröykkiö, joka syntyi sänkyni päälle, kun tyhjensin siihen vaatekaappieni sisällön maritusprosessin alussa. Ja ne kymmenet tekstiileillä täyteen ahdetut pussit, jotka kertyivät eteiseeni odottamaan pois vientiä. Ja se ne vaatepaljoudet, joita olen kantanut kahdelle eri kirpputorille myyntiin viime kuukausien aikana. Ja ajatus siitä, että ostanko tosiaan tarpeeseen, vai ainoastaan siksi, että se on kivaa. Kaiken tämän seurauksena shoppailu ei olekaan enää niin kivaa.

Aallon kirjan lukemisen aikaansaamaan ajatusprosessiin tuli lisää vettä myllyyn, kun katsoin dokumentin Minimalism, jossa mm. kuvailtiin shoppailun aiheuttamaa mielihyväryöppyä. Sitä, kuinka uuden auton osto aiheuttaa valtavan ilon ja onnen tunteen, mutta se ei pysy yllä, koska meidät on ohjelmoitu tulemaan tyytymättömiksi. Eli onnen tunteen laannuttua pitää lähteä ostamaan toinen auto. Dokumentin alussa neuropsykologi Rick Hanson ihmettelee, miksi ihmiset tuntuvat kaipaavaan aina vaan enemmän, vaikka elävät yltäkylläisyydessä. Hän arvelee sen olevan jonkinlainen biologiaan perustuva himo, jonka vuoksi olemme koko ajan levottomia ja haluamme lisää. Toimiva vaisto ankarissa olosuhteissa, mutta ei tällaisessa maailmassa missä me elämme, missä kaikki on käden ulottuvilla (ainakin, jos on edes jonkin verran rahaa ostaa muutakin kuin välttämätön). Minä vertaisin tätä länsimaiseen ylipaino-ongelmaan: ihmiselle on luonnollista himoita energiapitoista ruokaa ja syödä sitä enemmän kuin tarpeeksi - oma kroppa viestii koko ajan, että syö syö, tankkaa tankkaa. Hyvin toimiva vaisto, jos elää luonnon armoilla primitiivisesti, mutta aiheuttaa liikakilojen kertymisen tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ruokaa on mielin määrin tarjolla.

Palaan takaisin vaatteisiin, johon tämä shoppailudilemma tuntuu omassa päässäni kulminoituvan. Olen saanut melkoisen ähkyn vaatteiden ostamisen vastuullisuuteen liittyvästä informaatiosta. Inhoan sanaa "pikamuoti". Hätkähdyttää termi "kertakäyttökulttuuri" kun puhutaan vaatteista. Somessa tuli vastaan väite, että Britanniassa yhtä vaatetta käytetään keskimäärin neljä kertaa. Jätteeksi päätyviä käyttökelpoisia - tai kenties pikamuotityyppisen heikon laatunsa vuoksi hetkessä huonoksi kulahteneita - vaatteita kertyy valtavia määriä odottamaan tulevaa käyttötarkoitustaan. Joka on usein polttaminen jätelaitoksessa, kun eivät ne vaatteet kenellekään kelpaa. Kyllähän vaatteita voi paiskoa keräyslaatikoihin ja kiillotella samalla omaa sädekehää siitä, kuinka nyt tuli auttaneeksi köyhiä. Mutta sieltä laatikoistakin suurin osa vaatteista päätyy ilmeisesti jätteeksi. Ja sitten ovat vielä vaatetuotantoon liittyvät eettiset ja ekologiset onglemat. Halvan työvoiman maissa valmistetaan huonoilla palkoilla ja kehnoissa olosuhteissa meille pikamuotia.

Nyt tuntuu siltä, että ehkä en sittenkään halua ostaa sitä halpaketjun näyteikkunassa näkemääni puseroa, jota niin kovasti "tarvitsen".

Olen kehitellyt mielessäni uutta toimintamallia tulevien vaatehankintojeni suhteen. Kirjoitan siitä lisää toisella kertaa.