Lapsi marittaa

Ensin hieman lapsen tavaroihin liittyvää pohdintaa

Lapsen tavarat ovat tavaraähkyiselle äidille iso ongelma. Leluja, kirjoja, lapsen askartelutuotoksia ja kaikenlaista muuta tavaraa kertyy nopeasti, ja niitä on todella vaikea pitää järjestyksessä. Ja lapsen kohdalla ei kovin helposti voi siirtyä minimalismiin, koska pienelle ihmiselle esim. lahjojen saaminen on vielä niin kovin tärkeää. Aina kun vietetään joulua tai synttäreitä, entisestäänkin valtava tavaramäärä kasvaa kasvamistaan.

Marie Kondo toteaa että "Leluja on vaikea ryhmitellä - -  niiden säilytys on varsin monimutkaista. Lapset eivät liioin leiki joka päivä samoilla leluilla eivätkä samalla tavalla. Siksi lelujen siivoaminen on liian vaikeaa aloittelijoille". (Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys, s. 271). Tämä on kyllä tullut todettua aivan liian usein. Olen koittanut kehitellä lapsen huoneeseen jonkunlaisen loogisen järjestyksen, mutta sitä ei osaa noudattaa kukaan tässä perheessä, ei lapsi, eivät vanhemmat.

Ahjoniemen kirjassa on kirjoitettu hyvinkin viisaita sanoja lasten tavaroista. Erityisesti kiinnitin huomiota tähän kohtaan: "Lapsi ei luonnostaan kiinny esineisiin. Hän on oppinut sen sinulta tai puolisoltasi. - - On vanhempien tehtävä opettaa lapselle kykyä luopua tarpeettomista tavaroista." (Mira Ahjoniemi: Loistava järjestys, s. 68). Luulenpa, että yksi syy sille, miksi minun on ollut aiemmin vaikea luopua tavaroista, on juurikin tämä. Minulle on opetettu lapsuudessa tunnesiteen muodostamista tavaroihin, mutta ei niistä luopumisen taitoa. Niitä leluja, joista olin kasvanut jo ohi, kyllä ilmeisesti pakattiin pikkuhiljaa pois ja vietiin varastoon(?), mutta en muista osallistuneeni itse aktiivisesti tähän karsimisprosessiin (äitini tämän luettuaan korjatkoon, jos muistan väärin. Kuitenkin lapsuudesta on jo kymmeniä vuosia aikaa, asia on voinut vaan unohtua).

Olen tullut siihen tulokseen, että teen lapselleni palveluksen, kun opetan hänelle pienestä pitäen tavarakaaoksen hallinnassa pitämistä. Ja se on paljon muutakin kuin "siivoa huoneesi!" Se on mm. kykyä luopua turhista ja iloa tuottamattomista tavaroista.

Ja sitten käytännön kokemuksia: viisivuotias lapseni marittaa itse

Tänään kompastelin tavararöykkiöihin lapseni huoneessa, joka näytti tältä:

Ja sen seurauksena päätin, että tämä maritetaan nyt. KonMarissa todetaan, että karsi vain omat tavarasi. Se tarkoittaa, että lapseni pitää itse marittaa omat tavaransa, minä en sitä voi hänen puolestaan tehdä. Kuulostaapa vaikealta, lapseni on kuitenkin vasta viisivuotias. Päätin kuitenkin kokeilla, miten tavaroiden karsiminen KonMari-menetelmän mukaisesti onnistuu pikkulapselta, ja yllätyin toden teolla. Hän on siinä taitavampi kuin minä! Näin se sujui:

Otimme käsittelyyn yhden tavarayhmän kerrallaan; aloitimme palapeleistä. Kehoitin häntä keräämään kaikki palapelit yhteen kasaan, ja hän ryhtyikin siihen innostuneena. Sitten ohjeistin häntä ilotarkistukseen näin: ota yksi palapeli käteen ja mieti, haluaisitko lähiakoina rakentaa sen, vai tuntuuko siltä, ettei kiinnosta. Ja sen perusteella tehdään kaksi eri pinoa. Tämä ilotarkistus sujui lapselta aivan leikiten: hän tiesi todella selvästi, mitkä hän halusi jättää, mitkä poistaa. Huomasin, että nimenomaan tämä (KonMarille ominainen) karsimismenetelmä, että yksi esine otetaan käteen kerrallaan pohdittavaksi, sopii lapselle todella hyvin. Se on helppoa ja selkeää. Jos sen sijaan olisin antanut hänelle tavaröykkiön ja käskenyt noukkia sieltä säästettävät ja poistettavat, olisi se ollut vaikeampaa. On helpompi miettiä yhtä esinettä kerrallaan, kuin käsitellä isoa kokonaisuutta.

Poistettavista palapeleistä yksi lähti meidän yhteisestä päätöksestämme kirpparilaatikkoon, ja muut pakattiin varastoon odottamaan kuopukseni kasvamista palapeli-ikäiseksi.

Seuraavaksi otimme käsittelyyn kaiken paperisen, poislukien kirjat. Tähän mennessä puuhakirjoja, legojen rakenteluohjeita, lehtiä, tarratauluja, lapsen piirroksia ym. on säilytetty pienen lipaston laatikoissa. Ne ovat olleet siellä sikin sokin läjässä, josta on hyvin vaikea löytää mitään. KonMari ohjeistaa säilyttämään kaiken mahdollisen pystyssä, ja niinpä paperiasiat saivat siirtyä laatikosta kansioihin ja pystykoteloihin. Yllätyimme molemmat puuhakirjojen ym. suuresta määrästä. Laatikkoon hautautuneena ne ovat painuneet unohduksiin. Nyt ne ovat selvästi esillä, että lapsen on sieltä helppo valikoida itselleen tekemistä. Kaikki tarrat laitoimme yhteen kirjekuoreen. Ja kaikki lehtileikkeet (lapseni harrastaa jonkin verran niiden keräilyä) niille sopivaan mappiin.

Tehtäväkirjat, lehdet ym. laitettiin lehtikoteloihin. Piirustukset, tarrataulut ym. A4-paperit rei'itettiin mappin. Askartelutuotokset ja kortit laitettiin kenkälaatikkoon, jonka lapsi on joskus kerhossa tuunannut leikekuvien avulla omaksi säilytyslaatikokseen.

Myös paperisten juttujen suhteen lapsi pääsi itse päättämään karsimisesta ja tekemään ilotarkistusta. Meillä oli tallessa mm. valtava läjä onnittelukortteja. Opetin lapselleni (asian jonka olen joutunut ensin opettamaan itselleni) että korttien tarkoitus on ilahduttaa sillä hetkellä, kun ne saadaan. Sen jälkeen niitä voi pitää vähän aikaa esillä (me laitamme ne magneeteilla jääkaapin oveen) mutta sitten niitä ei enää kannata säilyttää. En kuitenkaan alkanut nakkelemaan roskiin lapsen saamia kortteja, koska lapseni tehtävä on itse ilotarkistaa omat tavaransa. Kävimme koko korttipinon läpi yksi kortti kerrallaan. Jälleen sain yllättyä siitä, miten taitava lapsi oli kuuntelemaan omaa ilon tunnettaan. Muutama kortti säästettiin, suurin osa lähti roskiin. Tiedän, että joissakin kodeissa kortit uudellenkäytetään askartelumateriaalina. Kiva idea, mutta valitettavasti lastani ei kiinnosta askarteleminen, ainakaan kotona.

Päiväkodissa ja kerhossa hän on kuitenkin askarrellut muiden mukana, ja sen seurauksena meille on kertynyt melkoinen määrä hänen tuotoksiaan. Myös piirroksia ja maalauksia (joista suurin osa on pensselin/tussin käytön harjoituksia eli suttua, joka ei esitä mitään) löytyi iso nippu. Nämäkin ilotarkistettiin läpi: askartelutuotoksille on oma laatikkonsa, piirrokset laitetaan kaikki yhteen mappiin, ja ne, joita ei säästetä, laitetaan roskiin / paperinkeräykseen. Lapsi teki jälleen valinnat itse, ja suurin osa tuotoksista lähti. Etenkin epämääräiset suttupiirrokset olivat sellaisia, etteivät ne häntä hiukkaakaan puhutelleet - hän ei edes muistanut tehneensä niitä. En puuttunut valintoihin kuin aivan parin tuotoksen kohdalla. Esim. hän halusi heittää pois elämänsä ensimmäisen askartelutuotoksen, kaksivuotiaana tehdyn pienen kartonkisen rasian, mutta minun oma ilotutkani sanoi, että tämä säästetään.

Tavarasta luopuminen ei näyttänyt olevan lapselle lainkaan vaikeaa, eikä hänestä tuntunut pahalta katsoa roskiin tai paperikeräyksen lähtevien korttien ja askartelutuotosten röykkiötä. Miksipä se olisi tuntunut pahalta: hän oli itse kuitenkin todennut, että ne eivät tuota iloa. Päätöksenteko oli helppoa ja suoraviivaista. Minä vaan ojentelin tavaroita yksi kerrallaan hänen käsittelyynsä, ja hän päätti muutamassa sekunnissa, että lähteekö vai jääkö se.

Tätä pidemmälle emme vielä päässeet marituksessa, mutta jatkoa seuraa.